OIin heinäkuun viimeisen viikon Norjan Svartisenissä Adventure Partnersin järjestämällä jäätikkö- ja vuorikiipeilykurssilla. Kurssin tavoitteena oli opetella turvallisen jäätiköllä liikkumisen taitoja, kuten jäähakun ja -rautojen käyttöä, köysistössä toimimista, ankkureiden rakentamista jääruuvein ja deadman-ankkurein, railopelastusta, jäätikön lukemista ja oikeita ajatusmalleja.
Tapasin muut kimppakyytiläiset Tampereen rautatieasemalla, josta jatkoimme kohti pohjoista. Nopeasti kävi ilmi, että yhteisiä keskustelunaiheita löytyi paljon vuorijutuista, vaelluksesta, treenaamisesta ja muusta ulkoilmaelämästä. Matka sujuikin rattoisasti Ruotsin Arvidsjauriin, jossa pidimme yöstopin leirintäalueella. Jälkikäteen lajateltuna leirintäalue oli vähän turha, sillä erämaata tien vieressä kyllä Ruotsin Lapissa riitti. Kalliin leirintäaluemaksun (26e) hinnalla saimme käytännössä surkean suihkun ja huonon telttapaikan.
Jatkoimme seuraavana päivänä Norjaan, vuorten alkaessa kohota ympärillämme rajan lähestyessä. Tapasimme kouluttajamme André Wagelidin ja Outi Lassilan sekä muun ryhmän rannikolla. André on toiminut kymmenisen vuotta oppaana Pohjois-Norjassa, ja on pitkän linjan kiipeily- ja offariharrastaja. Hän on myös aloittanut kansainvälisen vuoristo-oppaan opinnot, koulutus johon resumén on oltava suhteellisen pitkä ennen sisälle pääsyä.
Menimme laivalla vuonon yli Svartisenin jäätikön alapuolelle leiripaikalle. Kävimme läpi odotuksia kurssille ja ihmisten taustoja. Kävi ilmi että kurssilla ollut porukka on osaavaa ja kokenutta retkeilytaitojen suhteen, ja usealla kurssilaisella oli myös kokemusta korkeammilta vuorilta kuten Mont Blanc, Kilimanjaro, Aconcagua ja Island Peak. Pystytimme teltat alaleiriin, yrittäen valita lampaankakattoman telttapaikan lampaiden paimentaessa vapaana alaleirin alueella. Kävimme muutaman kiipeilyn perussolmun läpi illalla seuraavaa päivää silmällä pitäen.
Seuraavana aamuna lähdimme jäätikölle sään ollessa sellainen kuin sen Norjan rannikolla voi kuvitella olevan – kosteaa sumua ja sadetta. Fiilis oli kuitenkin huipussaan, kun pääsimme kuivalle jäätikölle eli siniselle jäätikön alaosalle josta lumi on sulanut pois. Jäätikön etureuna oli sulanut hieman jyrkäksi, ja pääsimme heti tositoimiin nakuttelemaan jäähakun ja -rautojen kanssa rinnettä ylös. Liikuimme köysistönä jäätiköllä, ja harjoittelimme jääruuvien kiinnittämistä ja köysistön varmistamista ankkuriin. Hieman tasaisemmassa kohdassa harjoittelimme erilaisia tapoja astella jäärautojen ja -hakun avulla (ranskalainen tekniikka, saksalainen tekniikka, alaskiipeäminen, yms). Päivän kohokohtana oli pienen railojen välisen seinän alas laskeutuminen köysistössä. Tämä oli ehdottoman siistiä, ja palan kyllä halusta päästä kokeilemaan jääkiipeilyä ensi talvena!
Toisena päivänä aloitimme siirtymällä yläleiriin Tåkeheimenin vuoristomajaan. Nousumetrejä oli noin tuhat, polku oli kivikkoinen ja mutkitteleva ja aurinko porotti. Hien sai siis hyvin pintaan! Omasta Meindlin vaelluskengästä lähti patikassa jostain syystä pohja irti, ja sitä paikkailtiin ilmastointiteipillä, liimalla ja Black Diamond Ski Strapeillä. Onneksi kenkää sai kuitenkin sen verran kursittua kokoon, että se kesti reissun. Ilmastointiteippiä meni kyllä runsas määrä.
Vuoristomaja oli kuvauksellisessa paikassa jäätikön laidalla, ja maisemat olivat postikorttimaiset. Tuvalla on kävijämäärät lähteneet hurjaan nousuun aiempien n. 100 ihmisestä nykyiseen n. 800 ihmiseen vuodesta. Ryhmämme lisäksi siis muitakin majoittujia oli, mutta sopu sijaa antaa. Kuivaharjoittelimme illalla vielä Z-taljan rakentamista seuraavan päivän railopelastusharjoitusta varten.
Seuraavana päivänä siirryimme yläjäätikölle, jossa harjoittelimme ensin self-arrestia, eli luisun pysäyttämistä jäähakun avulla. Harjoittelimme myös self-arrestia ilman välineitä, kyynärpäiden avulla. Mielenkiintoinen tekniikka josta en ollut kuullut aiemmin, mutta ei tietenkään yhtä tehokas kuin hakun avulla tehtävä pysäytys.
Seuraavaksi harjoittelimme deadman-ankkurien rakentamista jäähakusta, ja Z-taljan rakentamista ja sillä railoon pudonneen ihmisen taljaamista ylös. Tekniikka on olennainen jäätiköllä liikkumiseen, mutta ei aivan yksinkertainen, joten käytimme siihen runsaasti aikaa. Loppupäivästä teimme pienen vaelluksen jäätiköllä läheiselle laelle, josta oli hienot näköalat alas vuonoon. Jäätiköllä liikkuminen ja lumisiltojen arviointi turvallista ylitystä varten oli mieleenpainuvaa. Aurinko paistoi, ja tuuli oli navakkuudestaan huolimatta lämmintä föhn-tuulta. Illalla kävimme vielä läpi lisää solmuoppia.
Seuraavana päivänä lähdimme laskeutumaan takaisin kohti alaleiriä. Taitoimme ensimmäisen osan matkasta pitkin jäätikköä, ja jyrkähköä rinnettä alas mentäessä harjoittelimme köysistön oikeaa asemointia sivurinteeseen nähden, jääruuvien käyttöä ja klippaamista ruuveihin. Jyrkkyydestä huolimatta jääraudat pitivät hyvin ja tuntuivat luotettavalta. Laskeuduimme rinteen alas ja siirryimme kuivalle maalle ja teimme lopputrekin alas perusleiriin.
Kurssi kokonaisuudessaan oli todella antoisa, ja jäi mieleen yhtenä vuoden kohokohdista. Maisemat silmänkantamattomiin jatkuvalla jäätiköllä olivat upeat, ja erityisesti pienimuotoinen kiipeäminen jäätiköllä oli siistiä. Ryhmähenki muodostuu myös tosi hyväksi köysistössä, jossa jokaiseen pitää voida luottaa putoamisen sattuessa. Lyhyen kurssin jälkeenkin tuntui siltä, että oli saanut monia uusia ystäviä! Voin ehdottomasti suositella kurssin käymistä kaikille vuoristoon tai jäätikölle halajaville!
