Lähdimme heinäkuun toiseksi viikoksi perheeni, äitini ja siskoni kanssa jo jonkinlaiseksi perinteeksi muodostuneeksi kesämatkaksi Itävallan Alpeille. Tällä kertaa kohteena oli Zillertalin alue Etelä-Tirolissa. Tarkoituksena oli viettää aikaa perheen kesken, sekä käydä tekemässä päivätrekkejä ja turruttamassa korkean paikan pelkoja via ferrata -radalla.
Kävin reissun aikana tekemässä kolme päiväretkeä lähivuorilla itsekseen ja yhden vaimoni kanssa. Tavoitteena oli nauttia vuorimaisemista, napsia valokuvia, kohottaa kuntoa ja kerryttää vuorikokemusta. Päiväretkien sentimentti oli kevyesti, nopeasti ja pitkälle. Päiväretkien tavarat oli pakattu pitkään ja hyvin palvelleeseen Salomon Trail 10 -juoksureppuun, ja juoksin matkoista noin reilun kolmasosan. Usein juostut pätkät oli tasaisia kohtia, alamäkiä ja leveämpiä uria. Ylämäkeen ja korkealla kivikossa on kävely parempi etenemisvaihtoehto.
Ensimmäinen retki oli ylös läheiselle Marchkopfille (2499 m), jonne lähdin suoraan loma-asunnoltamme kävellen. Matkaa tuli 34 km ja korkeuserometrejä vajaa 2000. Nouseminen oli mukavaa ja kunto tuntui kesän lenkkien jälkeen hyvältä, ja ensimmäisenä päivänä Alpeilla maisemat olivat taas erityisen upeita.
Kävin vähän matkaa huipulta alaspäin Wedelhüttellä syömässä suolaisen Knödelsuppen. Kartalta katsottaessa on hankala sanoa millainen mikäkin vuoristomaja on, mutta Wedelhütte sattui olemaan luksushotelli, jonka pihalle oli avo-BMW raahattu reilun kahden kilometrin korkeuteen lasikoppiin asiakkaiden näytille. Asiakkaiden ruokatilaukset taisivat keskimäärin olla premiumimpaa kuin oma kuuden ja puolen euron soppa, eikä tarjoilija vaivautunut edes tuomaan kympin setelistä vaihtorahoja.
Toinen retki suuntatui läheiselle Kreuzjochille (2558 m). Menimme perheen kanssa ensin gondolihissin yläasemalle n. 1700 metriin, jonne oli rakennettu upea lasten leikkimaailma Fichtenschloss.
Touhusimme siellä jonkun aikaa perheen kanssa, jonka jälkeen lähdin kapuamaan Kreuzjochille. Alue oli suositulla paikalla, ja muita patikoijia oli paljon, tosin sitä vähemmän mitä korkeammalle nousin. Pääsin Kreuzjohchin laelle, jossa sattui olemaan mukavan tuuletonta ottaen huomioon että se on alueen korkein kohta. Käytin tunnin aikaa valokuvaukseen, ja lähdin sen jälkeen kiertämään vielä reippaan ympyrälenkin ennen paluuta hissiasemalle.
Kevytretkeilykärpänen ei ole missään nimessä puraissut vielä Itävaltalaisia ainakaan mainstreamiin asti, ja lähes kaikilla paikallisilla (ja Saksalaisilla, joita muut turistit pääasiassa ovat) on raskaat vaelluskengät jalassa ja painava päiväreppu selässä. Maastojuoksukengät ja juoksureppu ovat huomattavasti pätevämpi varustus noihin maisemiin niin kauan kuin jäärautoja ei tarvita. Kevyemmällä varustuksella on suuri etu noin suurissa korkeuseroissa, ja edellä menijöitä saa jatkuvasti kiinni.
Tiistaina kävimme vaimoni kanssa läheisellä Via Ferrata -radalla Talbachissa. Radan alusta sai kaikki varusteet kenkiä lukuunottamatta lainaksi hintaa 12 eur/hlö. Ei siis ole välttämättä järkeä raahata omia valjaita ja kypärää Suomesta jos satunnaista Via Ferrata -kiipeilyä haluaa harrastaa.
Meillä via ferratan päätarkoituksena oli korkean paikan kuumoitusten siedätyshoito. Teknisesti reitit olivat minulle aktiivisena boulderointiharrastajana helppoja, mutta kiipeilyä harrastamattomalle mutta hyväkuntoiselle vaimolleni kyllä suht tiukkoja. Eri asia on sitten korkeus: via ferrata on kyllä suomalaisiin yhden köydenpituuden kiipeilyreitteihin verrattuna aika ilmavaa, ja korkeimmat kohdat kyllä pelottavia jos sijaintiaan maanpintaan nähden erehtyy kesken kiipeilyn märehtimään. Hyvää mentaaliharjoitusta siis muihin kiipeily- ja vuoristojuttuihin!
Torstaina kävin vielä tekemässä yhden päiväretken, tavoitteena reissun pisin ja korkein päivä. Trekki suuntautui Naturpark Zillertalin alueelle. Reitillä kulki myös Berliner Höhenweg, joka on tyypillisesti seitsemässä päivässä tehtävä vaellus vuoristomajalta toiselle. Lähdin matkaan Ginzlingin kylästä, joka mainostaa itseään jonkinlaisena alueen kiipeilyhubina. Vuoristo jyrkkenikin Ginzlingiin päin selvästi, ja kylä oli lähes pystysuorten seinämien varjossa.
Valitsin reitiksi Steinbockmarschin, joka oli merkitty hieman vaativammaksi reitiksi ja joka oli paikallisten palomiesten jonkinlainen vuotuinen perinne lähtö- ja maaliviivoineen. Laitoin tuohon vielä neljäsosan lisää, jolloin reitti päättyi samaan pisteeseen mistä olin lähtenyt, yhteensä n. 37 km ja vajaa pari kilometriä nousukorkeutta. Reitti oli hieman haastavampi kuin aiemmat, ja matkalla oli mm. muutama kosken kahlaus, tikapuut, vaijereita ja korkeampia vuoria.
Korkeimmassa kohdassa Mörchenscharten solassa (2872 m) oli lunta vielä paljon, mutta onneksi läheltä kallion reunaa reitti oli jo sulanut ja vaijereilla tuettu niin, että yli pääsi ilman pitkän persmäen vaaraa. Kuukautta aikaisemmin olisi todennäköisesti jäähakkua ja microspikeseja tarvittu turvalliseen ylitykseen.
Tämän jälkeen reitti laskeutui hienojen maisemin halki lähellä Italian rajaa Berliner Hüttelle n. parin kilometrin korkeuteen, joka oli hieno 1879 kivestä rakennettu vuoristomaja. Hiippailin tsekkaamaan nukkumishuoneet juomarakon täytettyäni, ja totesin Hütten olevan varmasti hyvin tunnelmallinen nukkumis- ja illanviettopaikka ruutulakanoineen ja vanhasta puusta tehtyine sisustuksineen.
Pohdin hetken läheiselle Schönbichler Hornille (3133 m) kiipeämistä, mutta päätin jättää sen väliin koska edessä oli vielä vajaa parikymmentä kilometriä kohtaamispaikalle. Polku oli erinomaista loppureitin, ja se laajentui tieksi loppuvaiheessa. Pistin juoksuksi loppualamäen noin kymmenen kilometrin matkalta. Välillä alamäissä juokseminen tuntuu olevan vähemmän raskasta kuin käveleminen, vaikkei se varmaan sitä ole.
Täytyy sanoa että Suomessa vaeltamaan tottuneen kannattaa ihan ehdottomasti tehdä ainakin yksi patikkaretki Alpeille. Maisemat ovat huikaisevat suomalaiseen metsämaisemaan tottuneelle. Mitään erityistaitoja tai rohkeutta ei vaadita, sillä polut ovat oikein hyvin viitoitetut ja merkityt, ja suunnistaminen on aika vähäistä. Polut menevät myös turvallisista paikoista, ja ilmavammat tai varmempaa askelta vaativat reitit on selvästi kerrottu reittiselostuksissa. Ruokaa ja juomaa saa vuoristomajoista, joita on matkan varrella paljon.
