Autiotuvat ovat suomalainen vaelluskulttuurin piirre, josta voimme olla ylpeitä. Autiotupia on erämaissamme paljon, ja ovet ovat avoinna kaikille ei-kaupalliselle vaellusseurueille. Autiotupien käytössä on syytä hallita etiketti – siitä on olemassa hyvä kooste esimerkiksi täällä. Autiotupaetiketin ei kuitenkaan kannata antaa pelottaa aloittelijaa, sillä tavanomaisella jälkien siivoamisella ja toisten huomioimisella pääsee jo pitkälle.
Vaikka viimeisenä tulevalla on aina etuoikeus tupaan, syntyy näitä tilanteita loppujen lopuksi harvoin etenkään niissä tuvissa, joissa on paljon petipaikkoja. Yleensä sopu sijaa antaa, ja välillä sopimalla selviää. Kerran Hammastunturin pienellä tuvalla olimme majoittautuneita, kun tuvalle tuli kaksi vaeltajaa meidän jälkeen. He olivat kokeneita kavereita, ja tilanteen tarkastettuaan totesivat nopeasti, että laittavat teltan pystyyn pienen matkan päähän. Näin siis etuajo-oikeudesta huolimatta. Edellisenä yönä olimme tehneet samanlaisen vedon, kun kuulimme tavoitteenamme olevalta pieneltä LaVu-67 -tuvalta kirveen kolahtelua. Päätimme jättää kaverit rauhaan, ja telttailimme lompolon toisella puolella.
Minulla ei ole eritysen voimakasta suhtautumista autiotupiin puolin tai toisin. Tykkään välillä yöpyä tuvissa, sillä niin kevyelläkin varustuksellakin liikkuja saa itselleen kaikki mukavuudet ja tietenkin kamiinan lämmön. Välillä kieltäydyn autiotuvista tahallaan, uusia varusteita tai juttuja testatakseni. Mielestäni on hyvä, että autiotuvat ovat olemassa, ja tietenkin niissä tapaa myös muita vaeltajia joskus. Autiotupien käyttöaste tietenkin vaihtelee suuresti, ja ruuhkaisimpia tupia yritän useimmiten välttää. Näissä tuvissa on yleensä ahdasta, paljon myyriä ja hiiriä ja liian innokkaasti lämmitetty kamiina. Esimerkiksi Kevon Ruktajärven tuvalle päästyäni ainoastaan trooppisen kuuma ylälaveri oli vapaana. Kuumissani en saanut nukuttua, mikä kyllä auttoi siihen, että aamulla vihdoin herättyäni kaikki muut olivat jo pakanneet ja lähteneet.
Retkikohteen autiotuvista kannattaa aina olla tietoinen, ja ne kannattaa merkitä karttaanasa. Itse tarkastan, että kartassa on kaikki autiotuvat Joel Aholan ja Jouni Laaksosen Retkeilijän Autiotuvat -kirjasta. Lisäksi merkitsen autiotuvat GPS-kelloon waypointeiksi ennen lähtöä. Näin katastrofitilanteessa löytäisin tuvalle, vaikka menettäisin reppuni, karttani ja kännykästä olisi vielä akku loppu.
Pidän myös kunnia-asiana, että autiotuvissa yöpyessä tehdään sytykkeet valmiiksi seuraavalle tulijalle. Nämä tehdään mielummin huolellisesti kuin hutiloiden. Tämän takia tarvitsee kevytretkeilijäkin veitsen, vaikka muuten saattaisi pärjätä ilmankin. Puukko kannattaa opetella teroittamaan, sillä tylsällä puukolla kiehisten teko on surkeaa. Monilla tuvilla on liiterissä pelkkää mäntyä, jolloin kiehisten teko on melko tarpeellinen taito tulen sytyttämiseksi.
Yksi asia kannattaa myös opetella ennen tupien käyttöä. Itse en tätä ensimmäisellä vaelluksellani osannut, ja olin hieman nolona siitä. Tämä on kaasulieden käyttö. Se menee näin:
- Ulkona yleensä laatikossa sijaitsevasta pöntöstä napataan kaasupullo auki
- Yleensä tarvitsee avata myös toinen kämpän sisällä sijaitseva venttiili. Tämä on usein lieden takana seinällä olevassa putkessa. Putkea seuraamalla sen kyllä löytää, vaikka se olisi kauempanakin.
- Lieden sytytys: Käännin työnnetään pohjaan ja käännetään ison liekin kuvan kohdalle. Liekki sytytetään esim. tikulla. Käännin pidetään hetken pohjaan painettuna, jotta liekintunnistin tunnistaa tulen. Sitten se vapautetaan, ja liekki säädetään sopivaksi. Joissakin kaasuliesissä on piezo, joka sytyttää kaasun kun käännin vapautetaan.
Tässä on joitakin suosikkitupiani:
Ivalojoen Kultala: http://www.retkikartta.fi/?id=1000005782 Olimme vaeltaneet silloin valtavalta tuntuneen matkan tupaan Hammastunturin lähistöltä. Tässä vaiheessa olin vasta aloittelemassa kevytretkeilyä, joten painolastia oli vielä rinkassa, ja kavereillani sitäkin enemmän. Saavuimme tupaan rättiväsyneenä. Ruokana oli soijarouhethaicurrya, johon oli currytahna tuotu Thaimaasta. No, se oli tietenkin aivan valtavan tulista. Söimme currya hien valuessa otsalta. Reippaasti lämmitetty kamiina lisäsi lämpöä. Kävimme ruoan jälkeen pesulla tuvan viereisessä jääkylmässä purossa. Sanomattakin on selvää, että kaiken tämän jälkeen nukutti hyvin. Tuvan vieressä on hieno riippusilta, joka on oikeastaan ainoa mahdollinen paikka ylittää Ivalojoki ilman venettä.
Näkkälän välitupa: https://www.
Lemmenjoen Kultasatama: http://www.retkikartta.fi/?id=1000061490 Hieman turistisempi paikka, sillä tuvalla käy ryhmiä veneellä. Tämä oli ensimmäisiä autiotupaöitäni. Perille saavuttuamme turistiryhmän saamelainen opas joikasi, joka loi hienon tunnelman. Ryhmä lähti illaksi, ja paikalle jäi pariskunta ja sveitsiläinen lapinkävijä. Pariskunta tarjosi raakaa viinaa, ja sveitsiläinen kertoi juttuja erämaasta. Hän oli vuosikymmeniä kokenut lapinvaeltaja, ja ilmeisesti jonkin sortin pikkujulkkis vaelluspiireissä. Sveitsiläisestä taustasta huolimatta hän asui Parolassa ja vaelsi Lapissa vuosikymmenestä toiseen. Hän oli loukannut jalkansa jossain Postijoenlatvan kohdalla ja oli menossa takaisin kylään. Katsoin kartalta Postijoenlatvan, ja ajettelin että onpa hullua vaeltaa noin kaukana kaikesta ja vielä yksin! Seuraavana päivänä kahlasimme Lemmenjoen ja huiputimme Morgam Viibuksen, joka oli vuosia suurin seikkailuni. Blogin otsikon taustalla oleva kuva on otettu tuona päivänä Viibuksen huipulta.
Vaskolompolon tupa: http://www.retkikartta.
Kuonjarjoen tupa: https://www.retkikartta.
Olipa aivan ihanasti kerrottu tuvista! Tänne tulen takaisin!