Lähdimme eräopaskoulun kanssa vuoden odotetuimmalle tapahtumalle Hettaan, tarkoituksena hiihtää Ounastunturin ja Outakan ympäri ja opiskella talvivaelluksen johtamista. Takana oli pitkä automatka, ja itse hieman toipilaana kuumetaudista.
Lähtöpäivän iltana tunsin kurkkuni olevan erityisen kipeä, ja vaimo laittoi viestin, jossa kertoi että sekä hänellä että pojallani oli pikatesti angiinasta positiivinen. Olin varma että minulla oli sama. Aamulla olo ei ollut kohentunut, ja kävin Hetan terveysasemalla varmistamassa, että myös itselläni oli angiinabakteeri. Antibiootit kouraan siis, ja katselemaan haikeana muun ryhmän lähtövalmisteluja.
Lähdin aikaa tappaakseni munkkikahville Hotelli Pallakselle, ja päivän aikana antibiootti alkoi vaikuttaa yllättävän nopeasti. Jo kahdeksan tunnin päästä ensimmäisen tabletin otosta oli olo oireeton ja hyvä. Pakkailin varmuuden vuoksi tavarat ahkioon, ja päätin lähteä ottamaan muuta ryhmää kiinni aamulla, mikäli olo oli hyvä.
Olo yön jälkeen oli entistä parempi, ja lähdinkin aamulla hiihtämään Ounasjärven yli kohti Pyhäkeroa. Matka eteni omalla tahdillaan sutjakkaasti. Tarkoituksenani oli yöpyä Rautuojan kämpällä ja ottaa ryhmä kiinni seuraavana päivänä. Ilmoitin muulle ryhmälle aiotun reittini ja tarkastin huolellisesti teltan, keittimen toimivuuden ja muun varustuksen.
Jonkun matkaa Pyhäkerolta eteenpäin tulikin yllättäen vastaan kaksi ryhmäläistämme. Toiselle oli noussut kuume, ja toinen oli mukana saattamassa. Sain heiltä tarkemman tiedon ryhmämme suunnasta. He olivat yllättävän lähellä, noin tunnin matkan edellä!
Lähdin ottamaan ryhmää kiinni. Tuuli oli samalla yltymässä navakaksi ylhäällä tunturissa. Löysin muun ryhmän ahkioiden uran, ja lähdin seuraamaan sitä. Jäin kuitenkin ensin lounastauolle hakien tuulensuojaa tykkylumisen männyn sisältä.
Lounaan jälkeen lähdin seuraamaan ahkionjälkeä, mutta huomasin että tuuli ja pyry oli nopeasti hävittämässä jälkiä. Seurasin jälkeä vainukoiran lailla, ja laitoin muutaman kerran lumeen raksin paikkaan, jossa en ollut enää ihan varma seurasinko jälkeä vai en. Näin olisin osannut palata hieman taaksepäin ja yrittää uudestaan mikäli jälkeä ei pidemmällä näkyisi enää.
Löysin kuitenkin aina selvemmän jäljen edestäpäin, ja lopulta bongasin muun ryhmän. He olivat pystyttäneet lounastauoksi muutaman teltan tuulelta suojaamaan, ja olivat juuri lähteneet jatkamaan. Hämmästys oli melkoinen kun pölähdin paikalle myräkän keskeltä, olinhan jäänyt edellisenä aamuna toipilaana majatalolle!
Jatkoimme matkaa kohti Rautuojan kämppää, jonka lähelle ryhmä oli päättänyt seuraavan leiripaikan. Oli mielenkiintoista havaita, kuinka lumi pehmenee raskaaksi umpihangeksi alas tunturista laskeuduttaessa.
Jatkoimme seuraavana päivänä vaellusta Outakan eteläpuolelta, koska arvioimme lumivyöryvaaran Porttikurussa olevan sellainen ettei siitä ehdoin tahdoin kannata mennä jos vaihtoehtoja on.
Hiihtelimme mukavassa auringonpaisteessa Outakan eteläpuolta kohti Hannukurun varaustupaa, jonka saavutimme illalla. Tuvassa oli saunamahdollisuus ja järjestimme yhteispäivällisen, johon kuului mm. poronkäristystä ja pakastekakkuja. Uni maittoi makeasti saunan ja ruoan päälle.
Seuraavana päivänä lähdimme hiihtelemään kohti Sioskurua. Johdin itse tämän päivän, ja hiihto oli leppoisaa täydellisessä auringonpaisteessa lumikissan juuri ajamaa retkeilyreittiä pitkin. Tappurin kämpältä ylöspäin saimme myös hieman nousuharjoitusta suht pitkässä ylämäessä. Illalla kaivoimme Sioskurun lähelle lumiluolat, joissa yövyimme.
Sioskurulta hiihtelimme seuraavana päivänä kohti Hettaa. Pidimme pienen lepo/meditointitauon alhaalla suolla, johon aurinko paistoi kuumasti. Tunne oli mahtava ahkion päällä silmät kiinni makaillessa ja kevätauringon lämmittäessä kasvoja ja koko kroppaa!
