Viimeisimmässä Retki-lehdessä oli juttu kiehisten vuolemisesta. Koen, että itselläni on hieman lisättävää asiasta, joten päätin kirjoittaa asiasta blogiin jutun.
Kiehisten vuoleminen on erätaidoista klassisimpia. Ne ovat mielestäni myös eräoppaiden tärkeimpiä taitoja, sillä hienot kiehiset vuolemalla on helppo saada aikaan pieni show ja wow-elämyksiä. Kosteasta puusta tulia tehdessä kiehiset ovat myös tärkeitä, sillä tekniikalla päästään käsiksi kuivempaan ydinpuuhun. Palavat kiehiset kuivattavat vielä palamattomat.
Kiehiset ovat myös tärkeä osa autiotupakulttuuria, sillä sytykkeiden jättäminen seuraavalle tulijalle on perinteinen ja hyvä tapa. Se on erityisesti tarpeellista tuvilla joissa ei ole liiterissä koivua, josta voi ottaa tuohta. Usein tuvilla näkee valitettavan usein huonoja kapuloita, joihin on veistetty muutama suora lastu. Näistä ei ole hirveästi hyötyä tulen sytytyksessä. Myönnän myös, että olen joskus itsekin Opinelin kanssa vaeltaessa jättänyt keskinkertaisia kiehisiä, mutta mikäli mukana on puukko, pyrin hyvään jälkeen.
Kiehisten tärkeimpänä tekijänä on terävä puukko. Tylsällä puukolla on mahdotonta tehdä kiehisiä, ja se on syynä 90% epäonnistumisista. Puukon teroituksesta lisää myöhemmin.
Toinen tärkeä tekijä, joka harvemmin nykyään tulee esiin, on teräprofiili. Puukon terän malli vaikuttaa sen vuoluominaisuuksiin paljon. Perinteisen puukon skandinaavinen teräprofiili on hyvä yleismalli, mutta tehtaalta tullut puukko ei ole erityisen hyvä kiehisten vuolemiseen. Uuden puukon terän kulman kontrolloiminen puuhun nähden on hankalaa, sillä terässä ei ole keinulaudan tapaista tukipistettä, jonka avulla terän suuntaa voi hallita. Tämän takia uusi puukko haukkaa helposti syvälle tehden huonot kiehiset. Monien retkeilijöiden puukko on käyttömäärältään “uusi”, ja lisäksi tylsä, jolloin kiehisten tekeminen on taatusti hankalaa.
Pidän vuolupuukossa itse eniten skandinaavisen profiilin ja kuperan profiilin välimallista. Tätä kutsutaan bushcraft-harrastajien keskuudessa yleensä nimellä scandivex. Vanhoissa suomalaisissa erätaitokirjoissa kuten Olli Aulion Suuressa Retkeilykirjassa siitä on käytetty nimitystä “loivasti kupera teroitus”. Tämä muistuttaa hieman kirveen teräprofiilia, mutta kuperuus on paljon hienovaraisempaa, alkaen noin 5 mm terän kärjestä. Se kiertää kiehisen paremmin rullalle eikä haukkaa yhtä helposti puuhun kuin täysin litteä skandinaavinen profiili. Täysin litteän skandinaavisen profiilin takia usein uudella tehdasvalmisteisella puukolla on hieman hankala tehdä kiehisiä, sillä ne eivät kierry ja terä haukkaa syvälle puuhun. Japanilainen veitsiguru Dr. Wako selittää asian hyvin seuraavassa:
Terän kärjen kuperuuden ansiosta scandivex-profiili ei myöskään tylsisty yhtä nopeasti, sillä loivemman kulman vuoksi terän kärkeen ei tule aivan yhtä helposti kierrettä puukkoa käytettäessä. Tällä on merkitystä vaeltajalle, joka mieluiten jättää teroitusvälineet kotiin painoa säästääkseen.
Scandivex-profiili tulee skandinaavisen profiilin terään ajan myötä usein melkein vahingossa, kun puukkoa käyttää ja teroittaa käsin. Tämän takia ennen vanhaan, kun työkalut maksoivat paljon ja niitä käytettiin paljon, kyseinen profiili oli yleinen.
Vesikivellä puukkoa teroitettaessa voi scandivex-profiilin muodostumista hieman helpottaa pitämällä vesikiveä pehmeällä alustalla kuten ohuella solumuovilla tai vanhanaikaisella hiirimatolla. Kannattaa kuitenkin pyrkiä suoraan teroitusliikkeeseen, sillä muuten profiilista tulee liian kupera. Tämän kaltaiseen terän uudelleenprofilointiin kannattaa käyttää melko karkeaa hiomakiveä. Esimerkiksi karkeusasteen 400 kivi on sopiva.
On myös syytä valita oikea puu. Oksaton tuoreehko mänty tai kuusi on parasta, vuosia kuivana ollut on jo kovempaa. Koivu on myös kovempaa ja siksi hankalampaa.
Teen itse puusta ensin kepin, jonka kantista aloitan vuolemisen. Keppi kannattaa tehdä kirveellä, sillä puukon hamaraan paukuttaminen tylsyttää veitsen, joka on taas huono asia kiehisille. Keppi on tuettava maahan vuoltaessa. Kiehisistä yritetään saada mahdollisimman kierteisiä ja eri kokoisia, sillä tällaiset syttyvät parhaiten. Paul Kirtley demonstroi blogissaan hienosti, miten veitsen kärjen kohdistaminen maahan rullaa kiehisen toiseen suuntaan ja kahvan kohdistaminen maahan taas toiseen suuntaan.
Puukon kärjessä oleva kaareva terän osa kiertää kiehisen parhaimmin, minkä takia pidän lyhyistä puukoista. Vuolukulman kontrollointiin tulisi käyttää sormia, eikä rannetta. Ranteen käyttö on liian karkeaa, ja terä haukkaa puuhun. Tähän voi vaikuttaa lähinnä puukon kahvan paksuudella, sillä isokahvainen puukko täyttää nyrkin, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi puukon kontrollointiin jää ranne.
Kiehisissä tulisi olla kierteitä. Mors Kochanski sanoo, että oppilaan tulisi saada aikaan neljä kierrettä ja opettajan jopa kaksikymmentä. Kiehiskeppejä tulisi olla tulentekoon noin 6-7, joista vähintään kaksi on hyvin tehtyjä. Tippuneet kierteet kannattaa tunkea kiinni olevien sekaan.
Kiehiset tylsyttävät puukkoa, ja etenkin mikäli teräprofiiliin ei ole tehty kuperuutta, terä voi tylsyä nopeasti. Oikeasti tämä tarkoittaa kierteen muodostumista terän kärkeen. Kierteen saa poistettua hiomakivellä, mutta usein olen kokenut hiomakiven kantamisen turhaksi painoksi tavallisen pituisella vaelluksella. Ehkä vanerinpalaan kiinnitetty hiomapaperi voisi olla ultrakevyt vaihtoehto.
Tässä on vielä mestarin taidonnäyte:
Konveksiteroituksen sopivuuden kiehisiin huomasin itsekin, kun uudenkarhealla Fellknivenin puukolla veistelin ajankulukseni kiehisiä. Siinä on liian paksu terä, jotta kiehisistä saisi kovin helpolla ohuenohuita (paksu terä pakottaa pitämään veistä aika jyrkässä kulmassa jotta se yleensä haukkaa puuhun). Siitä huolimatta sillä teki täysin käyttökelpoisia kiehisiä kohtalaisen helposti, verrattuna esim. hyvässäkin terässä olevaan tusinamoraan joka haukkaa liikaa.
Teroitus tai lähinnä ylläpito saattaisi hiekkapaperin lisäksi reissun päällä onnistua pienellä nahanpalasella tai nahkavyön pätkällä johon on kotona hierottu teroitustahnaa (ns. stropping), varsinkin jos konveksiterästä puhutaan. Tuolla konveksin pitäisi pysyä “itsestään” yllä koska nahka antaa hiirialustan tavoin vähän periksi. Oman Fellknivenin se tuntuu saavan hyvään terään vähällä vaivalla.
Nahkastroppia tai nahkavyötä harkitsin, mutta oma puunpalaseen kiinnitetty nahkastroppi on vähän kömpelön iso ja nahkavyötä en halua vaelluksella käyttää, koska se on kastuttuaan ikävän märkä vyötäröllä ja kuivuu hyvin hitaasti. Joku stroppi / pieni keraaminen puikko / hiomapaperi olisi varmasti se akseli, josta ratkaisu löytyy. Sissipuukossa on tuppeen kiinnitettynä pieni hiomakivi, jonka idea on hyvä. Itse puukko on vain melko käyttökelvoton oikeassa käytössä.
Fellknivenin oma hiomakivi tulee puolen kämmenen kokoisessa paksuhkossa nahkapussukassa jossa toinen puoli on haljasta, ilmeisesti juuri siksi että sitä voi käyttää pikkustroppina tahnan kanssa. Jos ei halua viimeisen päälle grammaviilata, niin ko. kaksipuolisella kivellä ja nahkakotelolla saa aika monipuolisesti teroitettua välineitä, vaikka joutuisi huonokuntoisestakin puukosta aloittamaan.
Varmaan joku ehdottamasi pieni hiomapaperi pienemmällä taustanahalla tai muulla vähän joustavalla matskulla toimii. Tietty jos mukana on tasainen solumuovialusta vaikka istumista varten, ollaan grammauslukemissa kun pelkkä hiomapaperi riittää. (Itse en ole kokeillut, mutta ilmeisesti pehmeän alustan kanssa pitää olla varovainen hiontapaineen suhteen, ettei teräprofiili pyöristy ja jyrkisty liikaa).
Stropillakin on toki rajansa…vaikka sitä kehuin ylläpitoon, niin jouduin äsken hiomaan tehtaan jäljiltä olevaan tuoreeseen terään helposti syntyvät pikkuiset kolot F1:n terästä ihan oikealla kivellä pois. Eli joo, joku kunnolla metallia poistavakin väline kuten keraaminen puikko voi olla reissussa tarpeen, varsinkin jos puukkoa käyttää puiden pilkkomiseenkin.
Minulla itseasiassa on ollut pitemmän aikaa tuo Fjällknivenin pienempi hiomakivi. Olen ollut liian ultrakevyt sen mukana kantamiseen :), mutta kyllähän tuota voisi tulevaisuudessa harkita jos ohjelmassa on enemmän tulentekoa.
Jos haluaa suoraviivaistaa asiaa, Fiskarsin puukoissa on tuppeen integroituna terotin. Sillä pitää terän reissussa riittävän terävänä. Hifistelyratkaisuksi tästä ei ole. Viisarivaa’alla paino tupen kanssa 150 g.
Pari hajanaista ajatusta aiheesta. Ensinnäkin kiehismateriaali. Mänty ja kuusi, ok, mutta toki paras kiehismateriaali on umpipihkainen tervas. Siis sellainen, joka on läpikeltainen ja niin tiivis, että siinä ei vuosirenkaat juuri erotu. Tällaista löytyy tavallisimmin lahon kannon pystyyn jääneestä ytimestä ja juuresta ja se palaa kosteanakin. Tervas on sitkeää ja lastut eivät murru ja katkeile kuivan puun tapaan. Ylivoimainen materiaali.
Toisekseen on hupaisaa huomata, miten niinkin perusasiaa kuin kiehisten vuolemista pitää kädestä ja videokamerasta pitäen nykyään opettaa. Siihen lienee pari syytä. Ensinnäkin puukon kanssa ei ole puuhasteltu lapsesta pitäen. Omana aikanani meillä pojilla oli kansakoulussa tavallisesti puukot vyöllä ja niillä näprätiin kaikenlaista (tässä se “ennen oli paremmin” -osuus). Aikoinaan myös kaikki puukot olivat kotimaisia ja teroitettu vuolupuukoiksi kuten pitääkin. Nyt porukat ostelevat kaikenlaisia ulkomaan ihmeitä joita ei ole tehty vuolemiseen vaan leikkaamiseen ja pistämiseen ja ties mihin köyden katkomiseen (sahaterät). Sitten ihmetellään miksi kiehinen ei onnistu kun ei paitsi osata ei myöskään ymmärretä puukon terämuodon merkitystä moisessa puuhassa. Ennen ei koko teroitusprofiila tarvinnut ajatella kuin käytännössä oli vain vuolupuukkoja. Ja näköjään kiehisen veistelyohjeetkin pitää tuoda ulkomailta!!! Jessus.
Syksyllä yövyin useilla autiotuvilla ja näin monenlaisia kiehisviritelmiä hyvistä onnettomiin ja tarpeettomiin. Pöljimmät olivat sellaisella tuvalla, jossa oli polttopuuna erittäin tuohisia koivuja, ja joku oli tehnyt parin tönkkölastun “kiehisiä” koivusta. Ilmeisesti oli jotenkin jäänyt mieleen pyörimään sääntö. jonka mukaan tupaan pitää aina jättää kiehisiä vaikka niille ei ollut minkäänlaista tarvetta eikä niitä osattu tehdä. Pakko oli hävittää ne ennen lähtöä että ilkesi signeerata kämppäkirjan omalla nimellään. Tilalle revin kapallisen tuohta.
Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen kanssa olen samaa mieltä, tosin tervasta en viitsi hormillisessa tulipesässä paljon polttaa, syttyy vielä koko mökki kun tervaa kertyy hormiin. Mutta muutamista kiehisistä tätä riskiä ei vielä tietenkään tule.
Keskimmäinen kappale on kyllä höpöä vähän liiallisella nostalgialatauksella. Suuri osa noista surkeista kiehisistä on juuri vanhojen ukkojen jättämiä vieraskirjojen perusteella. Tämä johtuu varmaan siitä, että moni ei osaa teroittaa puukkoaan, tai ei viitsi opetella tai tehdä sitä. Siitä miten paljon kukakin vanhemman sukupolven edustaja on lapsuudessaan kiehisharjoituksia tehnyt en tiedä, mutta oman otannan tulos ei ole kovin mairitteleva. Veikkaan kyllä, että satunnaisesti valittu 70-vuotias suoriutuu paremmin kuin 20-vuotias, siinä olet oikeassa. Tietenkin vanhat ukot ovat myös melko hyvin edustettuna erätuvilla, ei nuorempienkaan suoritukset sen parempia ole. Useimmiten hyvät kiehiset tekee se, joka on joskus opetellut puukkonsa teroittamisen ja myös vaivautunut tekemään sen, iästä riippumatta.
Tuolla pienellä kuperuudella teräprofiilissa on yllättävän paljon merkitystä. Suomalaisuus puukossa ei ole tae, sillä suomalaisellakaan tehtaalla tuota profiilia on mahdoton tehdä, tai ainakin se tulisi todella kalliiksi. Se on pakko tehdä kotona itse. Oman 15-vuotiaasta asti käyttämäni Marttiinin vuoluominaisuudet paranivat paljon kun ymmärsin kiinnittää tuohon huomiota teroitettaessa. Seppien tekemiä puukkoja en ole kalleuden takia käyttänyt; itselle puukko on enemmän työkalu kuin koriste-esine, ehkä kurssipuukkoa lukuunottamatta.
Ulkomailta video on tuotu, koska se nyt vain on parasta mitä olen nähnyt. Kuvahaulla “kiehiset” löytyy esimerkkejä, jotka ovat lähinnä naurettavia verrattuna siihen, millaiset Kochanski tekee. Suomestakin löytyy varmasti kovia osaajia Seikkujen ja Kalakoskien joukosta, mutta eipä ole tullut suomenkielistä materiaalia vastaan. Itseni luokittelen kategoriaan “melkein tyydyttävä”, mutta ainakin omilla kiehisilläni saa seuraava tulija kamiinan syttymään.
Tämä selvä.
Sissipuukosta sen verran, että eihän se taidekiehisten tekoon ole ideaalinen pitkä teränsä vuoksi ja on kevytretkeilijälle liian raskas, mutta nuotiopuuhastelussa so on aika omiaan, kun sillä voi huoletta halkoa kalikalla tai vaikka kivellä hakkaamalla ja vääntää tervasta kannon ytimestä vailla pelkoa terän katkeamisesta (pari Rosellin näperryspuukkoa on katkennut).
Tekemällä oppii paitsi että nykyään kodeissa ja MH:n autiotuvilla tarjolla oleva puutavara useimmiten kivikovaksi kuivattua säkitettyä klapia josta ei meinaa saada vuoltua mitään 🙂
Syttyyhän se tuli myös rumalla kiehisellä mutta taitava vuolija ei roskaa paikkoja.
Itse en osaa kiehisiä tehdä lainkaan, mutta kuivasta säkkiklapista saa helposti tehtyä sylyksellisen ohuita sytytikkuja. Niillä pärjää jo hyvin tulentekohommissa. Harvoin sellaisiakaan näkee valmiiksi tehtyinä laavuilla ja tulipaikoilla.
Pikkuisen ärsyttää tuollainen aiemman kommentoijan lesoilu ja muiden alas painaminen. Voihan olla myös niin, että elämässä on tullut opeteltua muita tarpeellisia taitoja – jopa tarpellisempia kuin valioluokan kiehisten vuoleminen. Kukin tyylillään.
Nuo klapit ovat tavallisesti (ainakin enimmäkseen) koivua, joten tuohta on todennäköisesti myös mukana. Silloin ei kiehisiä tarvita mihinkään.
Kiehisten vuoleminen on hyvä taito, siitä ei mihinkään päästä, vaikka jotkut kommentoijat sitä vähättelevätkin. Tarkoitushan on tehdä mahdollisimman hyviä sytykkeitä.
Jokainen onnistuu kiehisten teossa kun on oikeanlainen puukko.
Terävyyden voi tässä unohtaa, koska tottakai puukon pitää olla aina terävä.
Kaikki riippuu terän profiilista.
Ohut teräisellä, koveraksi työstetyllä, tappamiseen tarkoitetulla taisteluveitsellä eivät kiehiset synny – terä puree puuhun kiinni.
Kokeilin eräällä vaelluksella poromiehen puukkoa, jolla kiehiset näyttivät helposti syntyvän ja kyllä ne syntyivät myös minulta.
Samalla nuotiolla oli eräällä tytöllä vihreä Mora, jonka mallia en nyt harmikseni muista. Kiehiset syntyivät myös tällä eli tässäkin tusinapuukon terässä oli hyvä profiili.
Täytyypä ruveta tutkailemaan asiaa.
Riittääkö pelkästää riittävän jyrkällä kulmalla tehty suora perusteroitus, vai tarvitaanko tuota kaarevuutta? Siihen on varmasti olemassa vain yksi oikea vastaus.
Ja sitten kommentti lukijoille ja miksei myös artikkelin kirjoittajalle:
Jos olette löytäneet hyvän, kaupallisen ja vieläpä edullisen eräpuukon, jolla kiehiset syntyvät, kertokaa siitä ihmeessä muille.
Yritän itse selvittää Moran mallin ja palata asiaan.
Mielestäni loiva kuperuus teräprofiilissa auttaa selvästi kiehisten kiertymistä rullalle. Juuri tehtaalta tullut puukko ei tätä tee niin hyvin. Lisäksi terään ei tule kierrettä niin herkästi, kun kärjen kulma on holvikaarimaisempi. Tämä auttaa siihen, että hyvä toimivuus säilyy muutaman kiehisen jälkeenkin.