Kevytretkeilijän opasta on saatavilla Farliten verkkokaupasta!
—-
On ihan mahtavaa, että voin vihdoin julkistaa viime vuoden pääprojektini, Kevytretkeilijän oppaan! Olen superiloinen, että kirja pääsee vihdoin lukijoiden käsiin! Kirjaan on panostettu paljon, ja olen kirjoittanut sitä yli vuoden ajan. Olen myös oikein tyytyväinen lopputulokseen sekä sisällön että ulkoasun osalta!
Tässä on Kevytretkeilijän opas pähkinänkuoressa:
- Asiantuntijan kattavat ohjeet rinkan keventämiseen aina periaatteista tarkkoihin varustelistoihin
- 225 sivua tämän hetken parasta tietoa retkeilyvarusteista ja -taidoista
- Kattavat ohjeet pitkien erävaellusten suunnitteluun
- Hieno kuvitus suomalaisilta valokuvaavilta
kevytretkeilijöiltä, paljon havainnollistavia piirrustuksia - Runsaasti uusia aiheita joista suomalaisessa eräkirjallisuudesta ei ole vielä kirjoitettu lainkaan
- Lisänä neljä kirjoitusta kevytretkeilystä suomalaisilta huippuvaeltajilta
Tässä pieniä makupaloja kirjasta. Tilausohjeet lopussa!
”Kevytretkeilijän opas henkii kauttaaltaan innostusta vaeltamiseen. Tämän kirjan neuvoilla keventäminen tapahtuu järkevästi.”
– Jouni Laaksonen
Miksi valita kevyt reppu? Miten kevennän vaelluksen varusteita? Kevytretkeily on retkeilyn koulukunta, jossa kiinnitetään erityishuomiota varustuksen painoon. Se on peräisin Yhdysvaltojen pitkiltä vaellusreiteiltä, kuten Pacific Crest Traililta (4 265 km) ja Appalachian Traililta (3 500 km), mutta soveltuu erinomaisesti myös suomalaiseen luontoon.
Kevytretkeily on myös suomalaisessa vaelluksessa hyvin nopeasti kasvava trendi. Ongelmana on ollut suomenkielisen ja suomalaisiin erämaihin testatun tiedon puute. Kevytretkeilijän opas paikkaa tätä aukkoa erinomaisesti. Se on ensimmäinen kevytretkeilyyn keskittyvä suomalainen opaskirja.
Kevytretkeilijän opas on kattava kokonaisuus. Se opastaa kevytretkeilyyn alkumetreiltä asti, mutta ei pysähdy siihen. Kirjassa on mukana varmasti uutta tietoa kokeneillekin kevytretkeilijöille. Tavalliselle retkeilijälle se avaa uuden maailman, jossa vaellusta katsotaan täysin uusin silmin. Kirja soveltuu parhaiten jo ensimmäisen vaelluksensa tehneille, mutta toisaalta se antaa aloittelijalle mahdollisuuden kehittyä edistyneeksi vaeltajaksi nopeammin.
Kirja on myös aarreaitta vaellusvarusteista kiinnostuneelle. Se sisältää rautaisannoksen uunituoretta tietoa parhaista vaellusvarusteista. Mukana on myös paljon tietoa “tutkan alla lentävistä” huippuvarusteista, joilla ei ole erillistä maahantuontia ja jotka siksi eivät ole edustettuina suomalaisten kauppojen hyllyillä ja retkeilylehtien testeistä.
Kirja on jaettu kolmeen kappaleeseen:
Perusteet – Kappale luo perusteet sille, mitä rinkan painon vähentäminen tarkoittaa, mitkä ovat keventämisen perusperiaatteet ja miten lähteä liikkeelle keventämisessä. Se myös kertoo kevytretkeilyn historian ulkomailla ja Suomessa.
Varusteet ja taidot – Käy yksityiskohtaisesti läpi kevytretkeilijän varusteet aihealueittain. Mukana on myös runsaasti kevytretkeilyyn liittyviä taitoja aina leiripaikan valinnasta tärkeimpiin solmuihin ja retkipeiton ompelemiseen. Mukana on paljon aihepiirejä, joista on Suomessa kirjoitettu vielä melko vähän, kuten mm. tenkara, spriikeittimen valmistus, aktiivieristevaatteet ja ruokatäydennysstrategiat pitkille Lapin vaelluksille.
Kohti seikkailua – Neuvoo yksityiskohtaisesti vaelluksen suunnittelun aina ensimmäisestä kevyin varustein tapahtuvasta retkistä pitkiin Lapin erävaelluksiin. Kappale käy läpi henkisen valmistautumisen superpitkiin vaelluksiin alan konkareilta. Mukana on myös mm. viimeisintä tietoa sisältävä kappale fyysisestä harjoittelusta vuorivaelluksille ja muille vaativille retkille, tietoa kevytretkeilystä talviolosuhteissa ja ohjeita juoksuvaellusten toteuttamiseen suomalaisessa erämaassa. Kappale antaa myös makupaloja parhaista ulkomaisista vaelluskohteista.
Kaiken oman tekstini lisäksi mukana kirjassa on myös neljän suomalaisen huippuvaeltajan kirjoitukset, joissa he kertovat omia kokemuksiaan pitkistä vaelluksista ja varusteiden keventämisestä. Mukana ovat:
- Suvi Ahonen: Suomen ehkä kokeneimpia pitkän matkan vaeltajia, mm. PCT (4 265 km), Te Araroa (3 000 km), Great Himalaya Trail jne.
- Teemu Hartikainen: Pitkän matkan vaeltaja, mm. Gröna Bandet (1 300 km) ja UKK-vaellus (1 000 km)
- Jouni Laaksonen: Suomen tunnetuimpia retkeilykirjailijoita, yli 15 kirjaa julkaistu
- Marinella Himari: Retkeilytoimittaja- ja bloggaaja sekä yksi Suomen suosituimmista luontokuvaajista
Kirjan kuvituksena on käytetty huippuluokan kuvia mm. Teemu Saloriutalta, Isko Salmiselta ja Marinella Himarilta. Lisäksi mukana on paljon havainnollistavia piirroksia mm. solmuista, pukeutumisesta ja leiripaikan valinnasta. Jokaisen luvun avaa kevytretkeilyyn liittyvä lainaus ja lyhyt tunnelmapala, joka vie lukijan erämaiden kätköön.
En haluaisi liioitella, mutta uskon että Kevytretkeilijän opas tulee olemaan yksi vuosikymmenen ykköskirjoista retkeilijälle. Toiveeni mukaan se myös lisää kevytretkeilybuumia Suomessa ja antaa entistä useammalle mahdollisuuden kokea villi luontomme niin kuin se on tarkoitettu – kevyesti ja nautinnollisesti, pitkään ja hartaasti!
Onneksi olkoon! Mainio idea – laitoin jo kirjan tilaukseen. Tässä kategoriassa ei tosiaan suomenkielistä kirjallisuutta ole pahemmin ollut ja tämä kirja tulee varmasti hyödyntämään laajaa joukkoa retkeilijöitä.
Sen verran paljon olen saanut apuja retkeilyyni jo pelkästään blogisi kautta, että ilolla laitoin kirjankin tilaukseen. Kiitos hyvästä tarjouksesta ja siitä, että kirjoitat kevytretkeilystä!
Toivottavasti saat luvan mainostaa kirjaasi myös Facebookin eri retkeily- ja vaellusryhmissä.
Tilasin samantien, jo yksistään blogista saamieni vinkkien pohjalta. Hieno homma!
Hienoa! Keventelyn hengessä varmaan e-kirjakin on tulossa jonkun kanavan kautta?
Erittäin hienoa! Kirja tilattu.
Tilasin heti!
Kiva, että tulee suomenkielinen ja ajantasainen kirja. Näillä kun tapana vanhentua niin kovin nopeasti…
Tilaukseen meni! Olen kevennellyt eri blogien ja netistä poimittujen vinkkien avulla aikaisemmin. On hienoa saada vihdoin kattavampi suomenkielinen opas, kiitos!
Kirja tuli ja hyvältä vaikuttaa, aivan kuten blogikin. Kiitos tähän asti.
Lukaisin läpi ja ensimmäisellä katsonnalla oikein hyvältä vaikuttaa. Parasta antia itselle oli ultrakevyet korjaus/ensiapusetit, koska itsellä on ollut enimmäkseen niin hyvää tuuria että omien settien toimivuutta ei ole pikkuhaavereita lukuunottamatta koestettu. Opus ei missään nimessä ollut muunkaan sisällön osalta turha hankinta, vaikka oma keventelemisprojekti onkin jo ollut menossa pidemmän aikaa.
Oli kirjaa kyllä muutenkin ilo lukea, teksti soljui ja siitä näki että suositukset olivat kokemusten kautta syntyneitä. Varsinkin jos anglosaksinen ultralight-kupla on lukijalle vieras, on tämä opus hieno kotimainen johdatus aiheeseen (ja riittää pidemmällekin).
Asiantuntemusta ja kokemusta kirjoittajalla on. Toinen asia sitten on, näkeekö luonnossa enemmän, kun märin jaloin juoksee 40 km päivässä? Luonnosta on joillekin tullut suorituspaikka. Heille luonnossa oleminen on omien fyysisten rajojen testaamista varten oleva puuhamaa. Heille tätä kirjaa voi suositella.
On ihan totta, että kyllä fyysisyys kuuluu itselläni luonnossa liikkumiseen. Jalkojen hapotus hiihtoladulla, pinnistäminen kiipeilykalliolla tai tönköin nilkoin herääminen vaelluksella – itse tykkään näistä. Mutta luonnossa voi harrastaa niin montaa lajia kasvien tunnistamisesta maisemavalokuvakuvaukseen ja ultrajuoksuun. Pidän itsekin välillä nuotiomakkaran paistosta lasten kanssa ja kalastelusta, mutta ei niihin loppujen lopuksi tarvita kummoisiakaan varusteita. Kevytretkeilijän opas pyrkii auttamaan vaeltajia silloin kun mennään eikä meinata, tai silloin kun halutaan valita monikäyttöisiä varusteita joista reissut eivät jää kiinni tulevaisuudessakaan. Pitkät päivämatkat eivät tietenkään ole pakollisia, eikä ole oikeaa tai väärää tapaa vaeltaa. Usein kuitenkin itsellä silmät ovat uteliaita näkemään ja jalat nälkäisiä kulkemaan!
Varusteitten keventäminen joko jättämällä tarpeettomia pois tai valitsemalla keveämpiä/kestävämpiä malleja ja materiaaleja ei sinänsä ole ollenkaan pahasta. Harrastin tämän kaltaista painonpudotusta jo 90-luvun puolivälissä sen verran, kuin siihen aikaan saatavilla varusteilla kohtuullisesti pystyi. Erinäisistä syistä vaellukset omaa reppua kantaen katkesivat noin viideksitoista vuodeksi ja vasta nyt olen ryhtynyt seuraamaan missä mennään täällä kotosuomessa. Kirja on ostettuna ja se on hyvä tai vähintään käyttökelpoinen (tosin kumartaa turhan paljon USA:n suuntaan). Pari huomiota:
Vaikka varusteet ovat keventyneet, ovat päivämatkat lyhentyneet. Aikoinaan vajaan 30 kilon alkupainoilla mentiin rutiininomaisesti 25 km/vrk, joskus yli 40 km. Eikä putkirinkoissa ollut edes lantiovöitä 70-luvulla. Nyt moisten päivämatkojen kävely on FaceBook -sankarikertomuksen aihe, eikä kuulemma mahdollista ilman max 13 kilon kuormaa. Ennen se oli normaalia, ja kavereille näytettiin ehkä dioja reissun jälkeen, jos näytettiin. Luonnollisesti mukana oli Canon FTb ja pari optiikka. Ultrajuoksijat ovat sitten eri juttu tietenkin, uusi kotkotus sekin eikä oikeastaan kuulu retkeilyyn vaikka varustepuolella sitä kevyesti sivuaakin.
Varusteitten haaliminen/testaaminen/esittely näyttää joillakin (ei Ossilla kuitenkaan) menevän varsinaisen retkeilyn edelle. Jotkut ovat hankkineen kattavan kevytvarusteiston nettikehujen perusteella hinnasta piittaamatta, vaikka ensimmäinenkin retki on vielä tekemättä. Julkaistaan varustevertailuja ja “testejä”, tehtynä puutarhan nurkassa tai Nuuksiossa. “Vaellustesti” kestää yön yli. Tämä on uutta, ja syynä tietenkin some, jonka kautta saa sekä tietoa (hyvä) että oletettua julkisuutta (paha). Tämä on mennyt läpi kaikkien varustekeskeisten harrastusten, netissä voi vermeitään esitellä ja kehua kätevästi ja toiset hymistelevät.
Vanhan pierun jupina päättyy tällä kertaa tähän.
Kirja on mainio kokonaisuus, asiantuntevasti kirjoitettu ja todella tervetullut lisä suomalaiseen retkeilykirjallisuuteen. Tarjosi ajattelemisen aihetta, vaikka miten luuli jo löytäneensä oman tapansa (kevyt)retkeillä, kiitos siitä.
Hämmentävää huomata, miten juuri retkeily näyttää niin vahvasti olevan se aihealue, jossa monella “vanhalla pierulla” on vaikeuksia hyväksyä, että varusteet, ajatusmaailma ja tavat retkeillä muuttuvat, jopa kehittyvät fiksummiksi. Oliko tosiaan aina mukavaa ja hienoa kantaa 30 kiloista putkirinkkaa kymmeniä kilometrejä päivässä, ja jos olikin, miksi sen pitäisi edelleen olla se ns. ainoa aito tapa kulkea? Melkoista suorittamista sekin. Saattaa myös olla, että näistäkin reissuista olisi mielellään tehty sankaritarinoita someen, jos some olisi ollut olemassa, tarve jakaa itselle tärkeitä kokemuksia ei kuitenkaan taida olla vain someajan ilmiö. Tai jos onkin, niin hyvä, ehkä ennen ei siinä tapauksessa kaikki ollutkaan paremmin 😉
Mistä ihmeestä saat sen kuvan, että oli hienoa ja mukavaa kantaa 30 kiloista rinkkaa ilman lantiovyötä? Varmaan se oli kohtuullisen palkitsevaa (siis vaelluksella ja luonnossa olo), kun sitä tuli kuitenkin toistuvasti tehtyä, mutta toki se oli tuskallista verrattuna nykyisiin kantajaa helliviin reppuihin ja kevytvermeisiin verrattuna. Mutta muustahan ei silloin tiedetty, eikä havulaavulla istuessa tuskailtu sitä, että Internetti on vielä keksimättä, ja älypuhelin jolla pukata sinne digikuvia kaikkien katsottavaksi. En muista niistä koskaan keskustellun 70-luvulla, merkillistä kyllä, vaikka kovin merkittävästä asiasta onkin kyse, jopa tärkeämmästä kuin itse retkikokemus, monille.
Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta ainakin luonnossa oltiin enemmän läsnä, eikä toinen käsi virtuaalitodellisuudessa, eikä oltu suunnistuksessa US Navyn armeliaisuuden varassa.
Mitä kevytretkeilyyn tulee, niin kyllä puntari on keksitty jo ammoin, ei vasta Facebookin vaellusryhmien toimesta, vaikka se pakkaa joiltakin unohtumaan.
Monille luonnosta on tullut vain suoritusalusta omalle fyysiselle suorittamiselle. On aivan sama juokseeko betonirappuja vai mäkeä ylös jos fokus on vain itsessä ja suorituksessa. Luonnossa tapahtuvien äärilajien suosio on seurausta siitä, ettei monilla ole minkäänlaista omakohtaista kokonaisvaltaista luontokokemusta olemassa. Ymmärrys siitä, että luonnossa on muutakin elämää ja tapahtumia oman itsen ulkopuolella, puuttuu.
Ossin kirja on erinomainen. Nuorempana olin partiossa mutta kamojen raijaaminen vei vaellushalut. Nyt eläkkeellä aloittelen harrastusta uudelleen kokeneimpien vinkeistä itselle ja kukkarolle sopivia valiten. Vaeltajia on ollut ja on edelleen moneen lähtöön, tämä on helppo huomata kun katsoo youtuben vaellusvideoita. Kaikki varmaan löytävät vaivalla tehtyjä mahtavia kuvauksia Lapin erämaista, ilman kiirettä kulkien, osana luontoa. On myös kertomuksia ylipitkistä vaelluksista kevein kuormin, tavoitteena löytää omat rajansa, ja jopa rikkoa ne. Kukin saa valita tyylinsä, voi päivällä suorittaa, nukkua pitkään, pitää huilipäivän ja tutkia ympäristöä, ihan miten haluaa. Joka tapauksessa – ennemmin tai myöhemmin – jokainen joka luontoon lähtee, näkee ja kokee myös sen lumon. Kiitos Ossi vinkeistä.
Hyvä että kirjasta löytyi hyviä vinkkejä! Olen samaa mieltä – tyyli on ehdottomasti vapaa erämaasta nauttimiseen, mutta kevyt reppu on varteenotettava sellainen!
Vielä yksi vanhan varustekeventäjä-pierun kommentti…. Ihan ensimmäiseksi voi tietenkin sanoa, ettei varusteiden keventäminen – tai kuten sitä jo ammoisina aikoina internetin keskustelupalstoilla kutsuttiin, “grammanviilaus” mikään uusi keksintö ole. Ennenhän nyrkkisääntö meni siten, että kun valitsi jonkun hinta-laatusuhteeltaan keskitason tuotteen, niin siitä jokainen gramma vähemmän painoa tuotteessa tarkoitti myös markkaa vähemmän lompakossa.
Ero menneeseen tulee lähinnä siinä, että materiaalit ovat vuosi vuodelta parantuneet, keventyneet jne… Vanhoista materiaaleista untuva ja merinovilla pitävät vielä – toistaiseksi – pintansa ja olen odotellut, että sarka kokisi renessanssin varsinkin suomalaisessa talviretkeilyssä, jossa se tulelle ei niin herkkänä materiaalina sopii talviseen eränkäyntiin todella hyvin.
Yhtä kaikki, allekirjoittanut on keventänyt reppua jo 80-90 luvun vaihteesta lähtien sitä mukaa kun uusia hyviä tuotteita on tullut markkinoille ja aion tehdä niin jatkossakin. Ossille iso kiitos sekä blogista, että kirjasta. Hyvä, että joku otti asiakseen “suomentaa” tätäkin puolta retkeilyssä, koska se kuitenkin pääsääntöisesti on ollut niin USA-painotteista.
Allekirjoittaneelle mahdollisimman kevyt kantamus ei ole itseisarvo, eikä – enää – myöskään päiväkohtaisten kilometrien maksimointi. On ihan totta, että 20-30 vuotta sitten itsekin kuljin 30+ kilometriä päivässä 20+ kiloisella repulla, kun nykyään 25km päivämatka kymmenisen kiloa kevyemmällä repulla poluttomilla taipaleilla tuntuu jo kelpo saavutukselta.
Omaa tyyliäni “kevytretkeillä” voisi kuvata nautiskelijan kevytretkeilyksi. Kevennän varusteita sen vuoksi, että voin kantaa mukanani vaelluksille pientä luksusta. Ajatus viikon vaelluksesta ilman pihviä kera pienen punaviinipullon tai ilman retkituolia jonka päälle istahtaa ja ojentaa hetkeksi jalkansa illalla leirissä tuntuu pahalta. Nuorempana moisten kantaminen maastoon ei olisi käynyt mielessäkään. Mutta nyt, kiitos muutoin keventyneiden varusteiden, saan otettua nuo ja muutakin sinänsä ei niin välttämätöntä luksusta mukaani viikon vaellukselle iman, että repun paino nousee lähtiessäkään yli 15 kilon.
Itselleni mielenkiintoisin Ossin tarjoama anti liittyykin siihen, mihin suuntaan hän näkee alan ja varusteiden kehittyvän… keksitäänkö “makuupussi uudestaan” kun vuosikausia on nyt puhuttu retkipeitoista eli quilteista, kuinka perinteiset kuoritakit – ainakin toistaiseksi – ovat tulossa elinkaarensa päähän jne jne…
Tapasin reilu viikko sitten UKK-puistossa yli 70 kymppisen vaelluspatun, jolla oli Western Mountaineering kevytmakuupussit, titaanikattilat jne… terveiset hänelle jos satut tätä lukemaan. Asiaa – kevytretkeilyä – voi lähestyä tästäkin näkövinkkelistä… kun jalka ei nouse enää samalla tapaa kuin nuorempana, mutta palo vaelluksille ei ole sammunut, niin kevyemmät varusteet tuovat monille lisää vaellusvuosia.
Vierivä kivi ei sammaloidu!
Kirja on ollut minulle hyödyllinen ja monta hyvää vinkkiä olen sieltä saanut. Kuitenkin nyt kokeilin vaelluksella kirjan oppien mukaisesti polkujuoksukenkiä ja heti vääntyi nilkka pahasti. Altran Lone Peakit ovat niin paksupohjaisest ja huteran oloiset, etten kyllä toista vaellusta uskalla niillä tehdä. Pakko palata korkeampivartisiin kenkiin; sinällään tuo filosofia, että “antaa jalkojen vain kastua” oli toimiva.
Apex retkipeiton ompeluohjeessa päälli- ja sisäkankaan tulisi olla matta- eli ulkopinnat vastakkain eli toisinpäin kuin kuvassa.