Lähdin hiihtovaellukselle UKK-puistoon, tarkoituksena testata ja harjoitella kevytretkeilyvarusteita- ja taitoja talviolosuhteissa. Päätin ennalta, että en hyödynnä autiotupia ollenkaan, koska muuten leiriaskareet jäävät harjoittelematta autiotuvan helppouden vuoksi. Tupia alueella on paljon.
Käytin retkellä majoitteena Mountain Laurel Designs -pyramiditarppia sekä kantolaitteena repun ja pulkan yhdistelmää eli “rulkkaa”. Rulkan ajatuksena on toimia ahkiona avotunturissa ja helpossa maastossa, mutta sen voi heittää selkään alamäessä tai hankalassa maastossa. Näistä tarkemmin varustekirjoituksessa.
Lähdin pohjoiseen yöbussilla. Yöbussi- tai juna tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta yksin Lappiin mentäessä, sillä sen kyydissä ei tarvitse ajaa ja mielestäni penkeillä poikittain nukkuessa pääsee myös hyvään reissufiilikseen.
Saavuin Kakslauttaseen, josta lähdin hiihtämään kohti Kiilopään keskusta. Poimin mukaani UKK-puiston Tyvek-kartan Kiilopään kaupasta. Kiinnitin suksiin nousukarvat, ja lähdin vetämään pulkkaa ylös Kiilopäälle. Sää oli hieno, ja ylhäältä avautuvat maisemat Sokostille päin olivat huikeat. Reppu kulki pulkkaan kiinnitettynä hienosti ylöspäin. Huomasin nopeasti, että alamäessä se kannatti ottaa selkään, sillä ilman aisoja vetäessä se muuten sinkoilee ohi ja kaatuu.
Hiihdin Kiilopään ja Raututunturin välisen osuuden kauniissa auringonlaskussa. Jäin yöksi laaksonpohjalle, sillä halusin metsän tuomaan tuulensuojaan ultrakevyellä tarpilla yövyttäessä. Matalapaine oli lähestymässä, ja ilma oli plussan puolella. Tampattukaan telttapohja ei kovettunut kuten se pakkasella tekee, joten leiriytyminen oli vyötäröön myötä olevassa lumessa kahlaamista. Pystytin tarpin huolella, sillä tiesin yöllä tupruttavan reilusti lunta, joka lisää telttaan kohdistuvaa painoa. Onneksi lumikiilat tuntuivat pitävän hyvin jykevästi.
Asetuin ruokailun ja vesien sulattamisen jälkeen nukkumaan. Lunta tuprutteli jo tässä vaiheessa. Nukkumapaikan alta olisi pitänyt kaivaa enemmän lunta pois, sillä en saanut riittävän hyvin makuupussia pidettyä tarpin seinistä irti. Nuoskalumi painui alla, ja määräsi nukkumakohtani. Yö oli kostea, ja makuupussin kuivattelu tuiskulumessa ei onnistunut. Söin aamupalan ja pakkasin leirin. Lähdin hiihtämään matalapaineisessa lumipyryssä pitkin Hikiojaa, joka oli osuvasti nimetty.
Törmäsin ahkioilla liikkuvaan kahdeksan hengen kaveriporukkaan Oulun seudulta. “Minne olet menossa?” he kysyivät. “Sokostille”, vastasin. “Se on tuolla toisella suunnalla!”. Vaikka olinkin ajatellut kiertäväni Sokostille pohjoisen kautta tunturijonoja pitkin, otti vastaus silti hieman itsetunnon päälle. Saattoi siinä olla hieman suunnistusvirheen poikastakin. Kaiken lisäksi pulkka selässä tuntee olonsa hieman normaalia tyhmemmäksi. Kaarsinkin hieman aiempaa suorempaa reittiä kohti Sokostia, sillä alkuperäinen reitti olisi tuoreessa umpihangessa joka tapauksessa ollut liian pitkä.
Törmäsin porukkaan hetken päästä uudestaan, ja hiihdin hetken heidän tekemää ahkiouraa pitkin, kunnes vähän ajan päästä ohitin heidät ja jatkoin kohti Sokostia. Tulin Luirojärveen laskevalle purolle, joka näytti olevan sulana. Etsin kilometrin verran, ennen kuin löysin lumisillan puron yli. Pakkanen oli leuto, joten uskalsin yrittää yli. Toinen suksi kuitenkin molskahti läpi, ja kohta toinenkin. Iskin sauvat nurin päin hankeen, ja rämmin ylös vastarannalle. Pelkäsin enemmän suksen pohjan kun vaatteiden kastumista. Vaatteet saa nollakelillä aina puristettua ja hiihdettyä kuivaksi, mutta suksen tai skinin pohjan kastuminen ja jäätyminen lumipaakkuiseksi saattaisi olla hankalampaa. Kuin ihmeen kaupalla kummatkin säilyivät moitteettomina.
Pystytin leirin Sokostin juurelle. Sää alkoi selkenemään ja kääntyi ilta-auringoksi. Yö oli tähtikirkas, joka lupasi hyvää säätä seuraavalle päivälle.
Sää olikin erinomainen herättyäni. Aamutoimia tehdessäni sattui sama kaveriporukka kulkemaan leirin ohi. He olivat olleet Luirojärven varaustuvassa yötä. He nostivat hattua tarpin kanssa retkeilystä, ja kyselivät miten siellä saa varusteita kuivattua. Myös rulkka-systeemi ja repun paino kiinnostivat. Miehet jatkoivat Sokostin huipulle päivärepuilla, ja itse lähdin leirin purettuani heidän perään rulkkaa vetäen.
Sää oli mitä loistavin, pikkupakkanen ja pilvetön taivas. Mietin, kuinka hienoa on vetää pulkkaa jyrkkään ylämäkeen, ja heti perään kuinka outo saa ollakaan että tuollainen on hauskaa. Skinnasin serpenttiinireittiä Sokostin tukiasemalle, jossa yhytin kaveriporukan ihailemasta maisemia. Tuuli oli tyyni ottaen huomioon sen, että olimme kansallispuiston korkeimmalla paikalla. Hörppäsin teetä ja otin valokuvia. Ihastelin pohjoisessa avautuvaa tunturilinjaa Apujoukkojenvaaran yli. Lähdinkin hiihtämään tätä reittiä takaisin päin. Hiihto oli elämäni parasta, silmänkantamattomiin kumpuilevien lumituntureiden yläpuolella.
Alamäessä kaipasin kannasta lukittavia AT-siteitä, sillä laskeminen olisi ollut nautinnollisempaa. BC-siteillä ja suksilla mentiin vahvassa aurassa, Mikko Alatalon taikanappia muistellen. Alamäen laskeminen oli jarruttamisen takia rankempaan kuin ylämäkeen meno. Hiihdin Pikku Luirojärvelle, josta lähdin taas nousemaan ylös tunturiin Lupukkapäälle. Ylhäällä näkyi vain kelkkojen ja eläinten jälkiä, muita hulluja tänne tuskin kovin usein kipuaa. Löysin sopivan loivan reitin jota pitkin oli mukava laskea alas laaksoon.
Tarkoituksena oli jatkaa laakson toiselle puolelle Tuiskutuntureille, mutta laakson pohjalle olikin muodostunut edellisten hiihtäjien jäljiltä vallan erinomainen latu. Edellisenä päivänä kosteassa lumipyryssä mälsänä näyttäytynyt laaksoreitti oli nyt auringonpaisteessa ja erinomaisissa hiihto-olosuhteissa kuin uudestisyntynyt. Lähdinkin hiihtämään latua pitkin, ja voi veljet kuinka se luistikin! Yksipotkuista tasatyöntöä erähiihdossa, rinkka ja pulkka selässä ja kaiken lisäksi nousukarvat suksissa! Hiihdin nautiskellen latua niin kauan kuin koin kellon olevan sen verran että oli syytä pystyttää leiri. Laitoin tarpin pystyyn ja sulattelin lumia sen suuaukolta ilta-aurinkoa ihaillen.
Koska untuvamakuupussini oli etenkin ensimmäisen yön kosteista olosuhteista johtuen hieman lässähtänyt, mietin keinoja varmistaa lämpimät yöunet. Päätin laittaa yöksi talviparkan päälle, ja jalkaan kahdet pitkät kalsarit ja käyttämättömät kuorihousut. Tungin vielä rinkan pohjalta kuivat rukkaset reisien isoimpien valtimoiden kohdalle lämmittämään. Kiehautin kuumavesipullon, ja nukuinkin lämpimästi seuraavaan aamuun.
Lähdin hiihtämään ylös Käyräselkää, ja siitä Raututuntureita pitkin kohti Saariselän kylää. Tuuli oli tunturissa kova, noin 15 m/s. Lämpötila oli onneksi nollan yläpuolella, joten paleltumariskiä ei onneksi juuri ollut. Hiihto kovassa tuulessa alkoi kuitenkin pidemmän päälle puuduttamaan, ja laskeuduin laaksoon suojaisempaan. Pääsin lopulta ladulle, mutta päätin jäädä vielä yhdeksi yöksi telttailemaan ennen seuraavan päivän kyytiä etelään. Pystytin leirin Saariselän lähelle. Lämpötilan ollessa korkeimmillaan +7 ei lumi tuntunut kovettuvan tarpin alla. Pystytys oli aika kahlaamista, mutta kylmästä yöstä ei tarvinnut huolehtia.
Juuri nukkumaan mennessäni nojasin kädellä patjan ulkopuolelle, jolloin käsi solahti olkapäätä myöten hankeen. Sain aikaan kädenmentävän reiän juuri sille kohdalle, jossa aioin nukkua. Patja tuki kuitenkin reiän kohdan hyvin, ja nukuin yön tyhjän päällä. Hiihtelin aamulla parfyymlatua pitkin Kuukkeliin, jossa söin kolmen tunnin aamupalamaratonin ennen etelään lähtöä.
