Vaelluskertomukset

620 km ultrakevyt vaellus Lapin erämaissa

Tein syksyllä 2018 pitkän erävaelluksen Suomen Lapin erämaissa. Kyseinen reitti oli pyörinyt mielessäni jo nelisen vuotta, ja tietenkin muokkautunut hieman lähemmän tutkimisen perusteella. Lähtöpaikkana oli Jerisjärvi Pallastuntureiden eteläpuolella ja loppupisteenä Nellimin kylä Inarijärven kaakkoispuolella. Koko vaellus tapahtui ultrakevyillä varusteilla, ja täydensin ruokavarastoja matkan varrella olleista kylistä Hetassa, Karigasniemellä, Kenesjärvellä ja Näätämössä. Vaellus kesti yhteensä 21 päivää, ja takarajana oli keväällä yllätyksenä tullut pakollinen kertausharjoituskutsu.

Tavoitteena oli tehdä pitkä vaellus suhteellisen urheilullisella mentaliteetilla, ja puskea hyvän pituisia päivämatkoja. Painopiste oli siis vaeltamisessa ja laajojen erämaiden näkemisessä ja kokemisessa, vähemmän kalastuksessa ja nuotiolla istuskelussa. Vaellus oli yksi harvoja pitkiä vaelluksia Suomen Lapissa jotka on tehty ultrakevyellä varustuksella. Se on myös suhteessa käytettyyn aikaan melko pitkä, sillä useimmiten tuon pituisiin vaelluksiin on käytetty parisen kuukautta aikaa. En kuitenkaan tavoitellut mitään ennätyksiä, eihän reittikään ole mitenkään selkeä, vaan kulkee monissa paikoin aivan omia polkuja. Tässä kertomus vaelluksesta, varustuksesta lisää seuraavassa postauksessa.

Jerisjärvi – Pallas – Hetta – Näkkälän välitupa (n. 83km)

Aloitin matkanteon kulkemalla yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä Eskelisen bussilla Jerisjärvelle. Jerisjärveltä kävelin ensin Pallaksen luontokeskukselle, josta suuntana oli Hetta. Alkumatka sujui tuorein jaloin hyvin kevyesti, ja tunne oli kuin olisin lentänyt polulla kauniissa ilta-auringossa. Olin vihdoin kauan suunnitellulla vaelluksellani, kunto oli hyvä ja nautin täysin siemauksin vaelluksesta. Tiesin matkan varrella olevan paljon kaasuliedellä varustettuja tupia, joten olin ottanut vain vähän spriitä mukaan. Seuraava täydennyspiste Hetta oli myös verrattaen lyhyen matkan päässä.

Kuljinkin ensimmäisenä päivänä suoraan Jerisjärveltä Hannukurun autiotuvalle, n. 41 km. Tajusin tuvalle päästyäni kellon ollessa vähän yli kymmenen, että muut tuvalla olijat olivat käyneet jo nukkumaan. Laitoin tupaan itselleni pedin ja ruoan mahdollisimman hiljaa, ja kävin sitten nukkumaan. Aamulla herättyämme leidit ihmettelivät pitkää päivämatkaani ja kevyttä reppua.

Jatkoin seuraavana päivänä Hannukurulta Ounastunturin yli Ounasjärven rannalle. Maisemat olivat minulle keväiseltä hiihtovaellukselta tuttuja, ja tiesin mitä tuleman pitää. Saavuin neljän aikaan rantaan. Olin kävellyt koko Hetta-Pallas -reitin ja päälle kolmentoista kilometrin maantiepätkän Jerisjärveltä puoleentoista päivään! Fiilis oli hyvä.

Hurautin rannalta veneyrittäjän kyydillä Hettan kylään ja ensimmäiselle ruokatäydennykselle K-Marketiin. Söin makkaraperunat Hetan grillistä, valmissalaatin kaupasta sekä banaanin ja jäätelön. Varauduin seuraavaan etappiin seitsemän päivän ruoilla ja uudella kaasupatruunalla, jotka yllätyksekseni mahtuivat mukisematta neljänkymmen litran rinkkaani. Koska tämä oli pisin etappini ja reppuni oli pieni, olin varautunut siihen että pienen osan ruoista joutuisi laittamaan jollain virityksellä rinkan päälle kiinni, mutta siististi pakkaamalla reppu imi kaiken sisäänsä.

Jatkoin Hetasta Näkkälän vanhaa postipolkua pitkin kohti Näkkälän välitupaa. Etsiskelin polunalkua hetken, mutta olisi kannattanut vain mennä Jyppyrälle tai luontokeskukselle ja aloittaa siitä. Postipolun varressa olevat käppyräiset männyt olivat hämärtyvässä illassa hienoimpia mäntyjä mitä olen nähnyt .

Tavoitteeni illalle oli Näkkälän välitupa postipolun puolessa välissä. Olin lukenut, että Näkkälän välituvassa kummittelee, eivätkä paikalliset mielellään yövy siellä. Saavuin tuvalle myöhään illalla, ja onneksi siellä ei ollut ketään jonka unia olisin myöhäisellä saapumisajallani häirinnyt. Toisaalta olisi mukava jos en olisi ollut yksin. Mutta enhän uskonut kummituksiin? Kävin nukkumaan.

Vaikka olin vaeltanut päivän aikana 42 km Ounastuntureiden yli, ei uni meinannut tulla. Jostain kuului rahinaa. Seinälaudat paukahtelivat kamiinan lämmöstä. Availin välillä silmiä varmistaakseni, että mikään tuonpuoleisesta tullut ei katsellut minua verhottomasta ikkunasta. Pelotti, mutta lopulta kuitenkin vaivuin uneen. Aamulla heräsin kirkkaassa auringonpaisteessa siihen, kun kuukkeli nakutteli peltistä ikkunalautaa. Ehkä tuo utelias lintu oli syyllinen kummitustarinoihin? Joka tapauksessa hyvä että paukutus alkoi vasta aamulla, olisin illalla saanut varmaan sydänhalvauksen.

Näkkälän välitupa – Pöyrisjoki – Pöyrisjärvi – Kalkujärvi – Peltotunturi – Vaskolompolo (n. 121 km)

Lähdin Näkkälän välituvalta itään erämaahan, tavoitteena päivälle Staalojärvi. Olin alkumatkan nopean tahdin johdosta yhden päivämatkan edellä alkuperäistä suunnitelmaa, mutta tulisin tarvitsemaan tuota lisäpäivää pian.

Matkalla oli joitakin jokien kahlauksia, kuten Näkkäläjoki, Ylijoki ja Pitkäjoki. Näkkäläjoki oli näistä vuolain, mutta sekin suhteellisen helppo kahlata välituvan kohdalta. Erämaa oli haastavakulkuista soiden ja erityisesti tykkylumesta katkenneiden tunturikoivujen takia, jotka muodostivat metsään jatkuvan murrosteen.

Saavuin Pöyrisjoelle iltapäivällä. Olin katsonut kartasta paikan Peukkarinpalon kohdalta, jossa aioin joen ylittää ja jatkaa itään Kalmakaltion suuntaan. Siinä näytti polku päättyvän jokeen ja jatkuvan toisella puolella. Kun tulin rantaan, tajusin välittömästi että kahlaus olisi liian riskialtis. Koski oli vuolas ja leveä, ja virta syvä. Paikasta oli ilmeisesti mönkijällä menty kosken yli, mutta haluaisin senkin ihmeen nähdä. Olin yksin vaeltamassa ja päätin etten lähde ottamaan riskejä koskeen.

Tiesin, että varmat Pöyrisjoen kahlauspaikat olivat Pöyrisjärvellä n. 30 km pohjoisessa ja Vuontisjärvellä maantien kohdalla n. 15 km suota etelään. Päätin valita seikkailullisemman vaihtoehdon ja suunnata pohjoiseen. Otin strategiaksi suunnata suoraan Pöyrisjärvelle sitä kohti kulkevaa mönkijänjälkeä seuraillen, enkä edes yrittänyt etsiä uusia kahlauspaikkoja ylävirrasta rannan pusikkoisuuden ja soisuuden takia. Yövyin seuraavan yön teltassa Vuomajärvien välissä olevalla kapealla kannaksella.

Jatkoin aamulla uran seuraamista. Olin tämän suhteen hieman varuillaan, sillä uraa ei ollut enää Vuomajärvien jälkeen merkitty karttaan ja pohjoisessa oli iso soidensuojelualue jonne en todellakaan halunnut päätyä. Maasto soistui soistumistaan. Luotin kuitenkin uraan, ja lopulta se vei kuin veikin minut järkevää reittiä pitkin Pöyrisjärvelle, jossa oli mielenkiintoista nähdä karussa erämaassa olevat mökit sekä hiekkarannat ja -dyynit.

Pöyrisjoen kahlaamolle kuljettiin mielenkiintoista reittiä pitkin edellä mainitun soidensuojelualueen rantaviivaa. Sitä oli välillä helpompi kulkea vettä pitkin järven puolella. Myös itse kahlaus oli mielenkiintoinen, se nimittäin tapahtuu kiertämällä joki järven kautta. Askeleiden kanssa sai olla tarkkana kaislikossa, ettei vahingossa astunut syvään kohtaan, mutta loppujen lopuksi kahlaus onnistui hyvin.

 

Tapasin heti vastarannalta kävelemään lähtiessäni muutaman poromiehen jotka olivat tulleet Kalkujärven erämaakylästä, jossa he olivat olleet rakentamassa mökkiä. Heidän toinen mönkijä oli hajonnut ja he olivat nyt menossa kaksipäällä ylittämään jokea samasta kahlaamosta josta tulin. Jutellessamme he kertoivat pari vuotta sitten törmänneensä naiseen joka oli tehnyt samantyyppisen vaelluksen kuin minä, mutta toiseen suuntaan.

En ollut olettanut päätyväni näin pohjoiseen, ja sen takia offline-karttani alueelta olivat suurpiirteiset, eikä niihin oltu merkitty Pöyrisjärveltä etelän suuntaan johtavaa polkua. Myöskään paperikarttani eivät ulottuneet näin pohjoiseen. Tämän takia polkujen seurailu oli hieman arpapeliä, koska en oikeastaan tiennyt mihin ne lopulta johtavat. Kyselin poromiehiltä mihin polku johtaa, ja tyydyttävän vastauksen saatuani lähdin seurailemaan sitä kohti Kalkujärveä.

Maasto alueella oli mielenkiintoista. Siitä tuli ajoittain mieleen hyvin hoidettu puisto, tasaisena levittäytyvällä kentällä ei kasvanut muuta kuin miniatyyrikatajia. Kalkujärven vanhaan erämaakylään saavuttuani ihmettelin, että sinne nousee uusia mökkejä. Sen sijainti oli nimittäin hyvin erämainen, Näkkälään oli varmaan 40 km ja Kalmakaltioon 50 km erämaista mönkijäuraa. En ollut kuullut kylästä lainkaan ennen reissua.

Olin ottanut tavoitteeksi päivälle päästä Lenkihaan autiotuvalle, mutta se oli liian kaukana. Pitkät päivämatkat ja lähemmäs 70 km kiertotie Pöyrisjärven kautta olivat saaneet jalkani kipeiksi ja olin väsynyt. Nukuin teltassa Suukisvaaran pohjoispuolella. Aamulla jatkoin uusin voimin mutta kankein jaloin eteenpäin Kalmakaltioon suuntaavaa polkua Suomi-neidon olkapään kohdalla. Sain Lenkihaan tuvalla kiinni maastopyöräilijän, jonka jälkeä olin seurannut Pöyrisjärveltä asti. Pyöräilijän kiinnisaaminen kävellen aiheutti miellyttäviä värinöitä itsetunnolleni, ja jatkoin eteenpäin Naltijärven tuvalle lounaalle.

Naltijärven tuvalla oli paikallinen verkkokalastaja Nunnasista. Tuulisen päivän takia mies ei ollut lähtenyt vesille, vaan keitteli tuvan kamiinan hiilillä kahvia. Turisimme lounaan ajan, ja mies vahvisti polun johtavan Kalmankaltion suuntaan ja siinä olevan myös risteyksen Lemmenjoelle päin. Jatkoin matkaa kohti Lemmenjoen kansallispuiston rajalla olevaa Peltotunturia, jonka ylitin sateessa, mutta tyytyväisenä siitä, että Pöyrisjärven yllätykselliset pitkät kiertotiet olivat takana, ja olin silti vielä aikataulussa. Jalatkin vetreytyivät aina muutaman aamutunnin jälkeen.

Saavuin sateessa Kämppävaaran erotuspaikalle, josta jatkoin kohti Vaskolompolon autiotupaa. Erotuspaikalta lähti uria, joita seurailin tavoitteen mukaisesti. Ilta alkoi laskeutua, ja pohdin jäänkö telttaan yöksi vai pyrinkö vielä Vaskolompolon tuvalle. Seurasin iltavalossa mönkijän jälkeä, jonka oletin vievän tuvalle. Seurailin sitä pitkän aikaa, mutta se kuitenkin lähti kaartumaan Repokairan isojen jänkien suuntaan, jolloin tein päätöksen lähteä kompassisuunnalla Reposelkää kohti ja sen yli kämpälle. Ilta alkoi tosissaan hämärtyä, mutta onnekseni auringonlasku soiden ylle oli kaunis ja hämärän aika pitkä.

Saavuin tuvalle noin puoli kahdentoista aikaan illalla juuri ennen kuin otsalamppua olisi tarvittu. Onneksi tuvalla ei ollut ketään kenen unia olisin häirinnyt. Tupaan pääseminen tuntui siltä kuin Hiltoniin olisi kirjautunut. Takana oli mikä tulisi olemaan koko vaelluksen pisin päivämatka, n. 45 km. Joku oli onneksi jättänyt hyvät kiehiset ja sain kamiinaan nopeasti tulet. Pyykkäsin ja kuivattelin varusteita sekä söin myöhään yöhön. Nukuin ansaitut pitkät unet kymmeneen asti seuraavana aamuna.

Vaskolompolo – Kietsimävaarat – Angeli- Maunajoki (n. 60 km)

Vaskojoen ylitys lompolon länsipuolelta oli helppo, eivät tainneet edes kengät kastua. Jatkoin Sakiamaan läpi (joka nimensä veroisesti oli aika pusikkoinen) kohti Lemmenjoen kansallispuiston länsilaidan tunturijonoa. Näin Sakiamaan kohdalla rekka-auton kokoisen hirven joka lähti suon toiselta puolelta ryskyen karkuun minut bongattuaan. Jatkoin tunturihuippuja pitkin Tupalaen ja Kietsimävaarojen kautta. Olin olettanut tunturilakien olevan helppokulkuista maastoa, mutta sitä ne eivät olleet vaikka karttaan olivatkin paljakkana merkityt. Suota tunturin rinteellä, suota päällä ja suota varsinkin laaksossa. Vain korkeimmilla huipuilla oli helppokulkuista avopaljakkaa.

Törmäsin Jäkäläpään ylimmällä laella komeaan hirvasporoon. Aina tähän asti porot olivat väistäneet, mutta tämä lähtikin tulemaan pelottomana kohti. Poro nosti sarvensa ylväästi ylös, ja tajusin siinä vaiheessa väistämisvelvollisuuden muuttuneen. Jäisin kohtaamisessa varmasti kakkoseksi. Kiersin hieman kuumottuneena poron kauempaa, ja reviiriään alleviivatakseen poro meni tunturin laelle ylvästelemään niin, että koko sen siluetti näkyi aurinkoa vasten minua kohti.

Tulin jonkun matkan päästä seuraavalle tunturin laelle, jossa myös oli yksinäinen urosporo. Sama näytelmä toistui! Kolmannen tunturin laella osasin jo odottaa poroa, ja kuinka ollakaan reviiriään vartioi yksinäinen kukkulan kunkku myös siellä! En ole kuullut tällaisesta porojen käytöksestä aikaisemmin, mutta nyt osaan varoa korkeiden tuntureiden laella päivystäviä yksinäisiä hirvasporoja.

Päätin nukkua yön teltassa Guovzuroaivin kohdalla Kietsimävaarojen pohjoispuolella. Kuinka ollakaan alueelle sattui reissun ainoa hyttysesiintymä. Otin purosta vettä ja kiipesin pystyttämään leirin puurajaan, jossa jonkinmoinen tuuli piti hyttysiä hieman aisoissa. Katselin tunturilta Norjaan laskevaa aurinkoa, ja toisella puolella olevia jylhiä Maarestatuntureita Lemmenjoen kultamailla.

Seuraavana päivänä jatkoin metsän poikki Angeliin. Lähellä Angelia tuli vastaan metsästäjä, joka oli kahden koiransa kanssa menossa kairaan odottamaan seuraavana päivänä alkavaa karhunpyyntikauden alkua. Hän oli edellisvuonna ampunut karhun Paskajängälle juuri niille tienoille missä edellisyönä olin!

Jatkoin Angelin kylään. Olin aika väsynyt ja vettä oli satanut koko päivän. Jos Angelissa olisi ollut sauna- ravintola- ja majoituspalveluja niin olisivat saaneet minusta asiakkaan, mutta kylässä ei kyllä ollut yhtään mitään mihin rahaansa olisi voinut käyttää. Jatkoin matkaa tietä pitkin Pyhäjärven lähelle, jossa nukuin yön teltassa.

Maunajoki – Kurtojoen kämppä – Stuorra-Äytsi – Karigasniemi – Kevon Ruktajärvi (n. 88 km)

Edessä oli Muotkatuntureiden osuus, johon olin budjetoinut itselleni hieman lyhyempiä päivämatkoja ja siten palautumista alkumatkan rasituksista. Jalkani olivat olleet aamuisin hieman kipeät penikoista. Epäilin sen johtuvan niihin kohdistuvasta toistuvasta vedosta, joka tulee, kun jalka jää kiinni varpuun tai kun potkaisee vahingossa kiveä tai juurta. Näitä takertumisia ja potkaisuja tulee pitkien erämaapäivien aikana ymmärrettävästi paljon. Vasemman jalan akillesjänteellä kesti muutama aamutunti lämmetä, jonka jälkeen se oli normaali. Vasemman jalan ulkosyrjä oli ollut alkumatkassa kipeä, mutta nyt jo parempi. Loppujen lopuksi jalat olivat kuitenkin aika hyvässä kunnossa pitkiin päivämatkoihin suhteutettuna, rakkojakaan ei ollut tullut kuin yksi ja sekin oli oikeastaan jo parantunut.

Käännyin Uutelan tien kohdalta kohti Muotkatunturien erämaata. Heti alkuun oli Mulkottajajoen kahlaus, joka osoittautui koko reissun haastavimmaksi. Vesi oli vuolas, mutta vielä turvallinen ja tarkkaavaisena kahlaus onnistui hyvin. Saukko katseli vastarannalta touhujani keskellä jokea. Ehkä paremmalla reittivalinnalla kahlauksen olisi voinut välttää tai helpottaa sitä. Vaelsin pitkin Muotkan Saddevarri-tuntureita kohti Kurtojoen kämppää. Olin ennalta ajatellut Muotkatuntureiden olevan helppoa kulkumaastoa, mutta eteläosa ei kyllä sitä ollut. Kurtojoen kämpällä pesin itseni kylmässä mutta kauniissa Kurtojoessa, ja pyykkäsin vaatteita kamiinan lämpöön kuivamaan.

Jatkoin seuraavana päivänä pitkin rakkaisten Gaisavarri-tuntureiden läpi pohjoiseen. Kävin Porttakaltion isolla erotuspaikalla. Olin lukenut että paikalla olisi avoin autiotupana käytettävä mökki. Onneksi en ollut miettinyt yöpyväni siellä, sillä erotusalueella oli poromiesten mökkejä paljon ja olisi ollut noloa haahuilla kokeilemassa mikä niistä on avoin.

Jouduin kiipeämään poroaidan yli sen noudattaessa puroa vähän liian tiiviisti, ja molskahdin aidalta puroon. Kirosin aidat ja kiipesin uudestaan hieman tarkkaavaisempana ja märempänä. Jatkoin vaellusta Stuorra-Äytsin autiotuvalle, jonne toin vedet mukana Retkeilijän Autiotuvat -kirjan hyvän vinkin ansiosta. Tuvalla ei taaskaan ollut muita yöpyjiä.

Jatkoin matkaa kohti Karigasniemeä aamulla. Yö oli ollut kylmä, ja maa kuurassa. Muotkan pohjoisosa oli parempaa kulkea, avonaista mukavaa paljakkaa. Katselin Solccarin kohdalta hienoa sateenkaarta Inarijoen päällä, ja lähdin laskeutumaan kohti Karigasniementietä. Rinne oli aika jyrkkä ja hidas laskeutua sivuttain, ja päätyi ampumaradan alueelle. Reittivalinta ei siis mennyt ihan nappiin.

Kävelin hetken aikaa tietä pitkin, kun Karigasniemen suuntaan ajanut ukko poimi minut kyytiinsä. Hetken smalltalkin jälkeen hän uskalsi kysyä mieltänsä painaneen kysymyksen: “Olethkos sinä sieltä griinpiissistä?”. En tiedä johtuiko kysymys parrastani vai takkini lintuluurankoa esittävästä logosta, mutta huojensin ukkoa vastaamalla kieltävästi. Kohta olimmekin jo kylällä ja kiitin miestä kyydistä.

Kävin ravintolassa tyydyttämässä nälkäni valtavalla annoksella ribsejä. Sitten kävin kaupassa ostamassa ruoat Kevon pätkälle. Edellinen ruokasatsi Hetasta oli mitoitettu nappiin, ja ruokaa ei jäänyt yli eikä nälkä tullut. Ribsien voimalla ja kauniista säästä ilostuneena jatkoin matkaa kohti Kevon reitin alkua Sulaojalla.

Alun perin minun piti yöpyä Sulaojan kohdalla, mutta illasta oli tulossa kaunis ja energiaa riitti. Lähdin Kevon reitille vielä illansuuhun. Muut vaeltajat olivat jo vetäytyneet telttoihinsa, ja polku viivyttelevässä loppuillassa oli yksin minun. Auringonlasku värjäsi Luomusjärvien välisellä kapealla harjulla kasvavat tunturikoivut. Tuntui kuin olisin kävellyt aasialaisten pagodien kultaisten kattojen alla. Hengityksen huuru kuitenkin muistutti, että olen kaukana pohjoisessa.

Saavuin Ruktajärven autiotuvalle myöhään, ja tuvalla olijat olivat jo nukkumassa. Yksi yläpeti oli vielä vapaana, ja painuin sinne. Porukka oli pistänyt kaminan mansikaksi ja yläorrella oli tuskallisen kuuma. Pyörin pitkästä vaelluksesta ylivireänä ja kuumissani kolmeen asti yöllä ennen kuin sain unta. Nukuin niin myöhään että muut olivat jo lähteneet.

Aamulla liikkeelle lähtiessäni muistelin edellisillan kaunista auringonlaskua. Nyt tunturikoivikkoa katsellessani tuntui, että osa ilta-auringon kullasta oli jäänyt lehdille. Ruska Lapissa oli alkanut.

Ruktajärvi – Kevo – Kenesjärvi (n. 53 km)

Kävelin seuraavana päivänä suurimman osan Kevon reitistä. Sää oli sateinen, eikä itse kanjonista jäänyt yhtä hehkeää kuvaa kuin edellisillan auringonlaskusta. Vaelsin pitkän matkan, tarkoituksena jättää seuraavalle päivälle “lepopäiväksi” vain 12 km pätkä Kenestuvalle, josta olimme varanneet vuokrakämpän seuraani vaellukselle liittyvän Villen kanssa. Nukuin yön teltassa Tapiola Goahtin tulipaikalla, jonne saavuin iltahämärässä.

Aamulla taianomainen usva ympäröi teltan ja järven. Jatkoin pätkän Kenestuvalle. Matkalla oli jonkin verran ulkomaisia turisteja, jotka halusivat nähdä päiväretken verran Kevon aluetta. Tulin kämpälle, ja kävin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon suihkussa. Pääsin myös soittamaan ensimmäistä kertaa reissun aikana perheelleni jota olin ikävöinyt. Latasin loppupäivän akkuja kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Myöhään illalla kaverini Ville saapui Eskelisen bussilla mökille, ja liittyi vaellusseuraksi. Olinkin jo kaivannut juttukaveria, muihin ihmisiin ei paljon reitillä ollut törmännyt.

Kenesjärvi – Kaldoaivi – Näätämö (n. 100 km)

Lähdimme aamulla kohti Kaldoaivia sateisessa säässä. Suuntasimme aluksi kohti maastopyöräreittiä, joka meni suurin piirtein haluamaamme suuntaan. Reitin saavutettuamme kuljimme sitä hyväntuulisina kohti iltaa. Matkalla oli paljon tunturi- ja hallamittarin lehdettömäksi syömiä tunturikoivikoita, jotka näyttivät siltä kuin ne olisivat pommituksen jäljiltä pystyyn kuolleita. Tavoitteenamme oli Adolfin kammi, jonka tiesimme olevan pitkän taipaleen päässä. Villellä tuli heti alkumatkasta rakkoja, joiden teippaamisstrategiat olivat suuressa osassa loppureissua. Pelkäsin matkan keskeytyvän vielä rakkojen takia.

Pääsimme kuitenkin iltahämärässä paikkaan, jossa pyöräuralta käännyttiin noin kolmen kilometrin pituinen pätkä erämaahan kohti kammia. Yhtäkkiä alitajunta herätti meidät siihen, että olimme vaivihkaa tulleet reittiä pitkin syvälle erämaahan, ja aurinko oli laskemassa. Auringon laskiessa ja umpisuota kulkiessamme Villekin alkoi olla kiinnostuneempi varmistamaan sijaintimme, haluten olla varma siitä että suunta kohti kammia on oikein. Pääsimme kammille ja sen edessä olevalle hienolle vesiputoukselle viimeisellä hämärän hetkellä, ja onnittelimme toisiamme hyvästä vaelluspäivästä.

Seuraavana aamuna suuntasimme Kaldoaivin suurimmalle nähtävyydelle, jatkosodan aikaiselle saksalaiselle Junkers-koneen hylylle. Ihmettelimme hylkyä aikamme, ja jatkoimme eteenpäin erämaan läpi. Kävelimme pitkän soisen pätkän kohti Sevetti-Pulmankijärvi-reittiä, jonka tiesimme ylittävän Silisjoen turvallisen kahlaamon kohdalta. Saavuimme pitkän rämpimisen ja pienoisen suunnistuspumminkin jälkeen kahlaamolle ja ylitimme joen. Matka jatkui polkua pitkin huomattavasti suota nopeammin Rousajärven autiotuvalle, jossa olimme hyvissä ajoin illansuussa ja asetuimme yöksi.

Jatkoimme seuraavana päivänä Saamen polkua pitkin kohti Näätämöä. Ihastelimme riippusillalta Näätämöjokea. Etenimme hyvän päivämatkan verran Näätämön kylään asti, tarkoituksena jättää mahdollisimman paljon aikaa Vätsärille, koska olimme hieman epävarmoja etenemisnopeudestamme siellä. Yövyimme Näätämö Gateway -hostellissa, jossa sai erinomaisella hinta-laatusuhteella huoneen, hyvän aamiaisen ja ennenkaikkea saunan! Kävimme kaupassa ostamassa ruokaa, kaasua ja rakkolaastareita Vätsärin vaellukselle. Nautimme hyvistä löylyistä ja nukuimme sikeästi.

Aamupalalla mukavan hostellinomistajan kanssa jutellessamme kävi ilmi, että hän oli vaeltanut suurin piirtein samantyyppisen reitin kuin minä toiseen suuntaan muutama vuosi aikaisemmin. Yhdistin vasta myöhemmin, että hänhän oli sama vaeltajanainen, josta poromiehet kaukana Pöyrisjärvellä olivat puhuneet!

Näätämö – Vätsäri – Nellim (n. 113 km)

Jatkoimme matkaa Vätsäriin. Sää oli hyvä, ja hyvää säätä oli ennustettu koko loppureissun ajaksi. Tämä huojensi mieltä, sillä kuivassa rakkakivikossa kulkeminen oli turvallisempaa kuin märässä. Minua huojensi myös että Villen rakoille oli löytynyt jonkinlainen toimiva strategia, eikä hän niistä ollut oikeastaan valittanut.

Vätsäri oli etukäteen hieman jännittänyt. Kumpikaan meistä ei ollut siellä käynyt, ja tiesimme seudun vaikeakulkuiseksi. Tuttu safariyrittäjä Nellimistä oli pelästynyt suunnitelmaamme, ja sanonut että se olisi entisille hiihtäjillekin kova suoritus. Hän oli kuulemma juuri hakenut pois Vätsäristä vaellusporukan, joka oli kuudessa päivässä edennyt 70 km ja sanonut sen olleen helvetinmoinen savotta. Meillä oli suunnitelmana noin 113 km neljässä päivässä, tosin yksi varapäivä oli lisäksi vielä takataskussa. Olin kuitenkin luottavainen että kevyellä varustuksella päivämatkat ovat eri luokkaa kuin tavallisella vaeltajalla, ja edeltävällä matkallani luottamukseni oli entisestään lisääntynyt.

Lähdimme Näätämöstä Routasenkurua kohti Jankkilan polkua pitkin. Uutuajoen kahlasimme lähellä rajaa polun kohdalta. Kahlaus oli helppo. Jatkoimme Routasenkurun itäpuolta pitkin eteenpäin. Piipahdimme välillä kurulla, mutta sitä myöden kulkeminen olisi ollut maastoltaan hankalaa joten seurailimme kurua alempana. Kävimme myös Rajavartiolaitoksen lukitun Routasen tuvan pihassa.

Kiipesimme kurun jälkeen Rajapäälle. Olin lukenut, että sieltä näkee hyvällä säällä Norjan yli Petsamoon Nikelin venäläisen kaivoskaupungin noin 35 kilometrin päässä. Niinhän sieltä näki, piiput puskivat savua. Mielenkiintoinen tähystyspaikka itäiseen naapuriimme, ja kaiken lisäksi vielä toisen valtion yli! Jatkoimme alas kohti Rajapään autiotupaa, joka oli kauniilla paikalla lampien rannalla hyvin Vätsärimäisessä maisemassa. Asetuimme taloksi ja Ville desinfioi kantapäärakkonsa tuvan hyllystä löytyneellä pullonpohjallisella viskiä.

Jatkoimme seuraavana aamuna rajan myötäisesti etelään. Maasto oli tällä osuudella juuri sitä Vätsäriä mitä olimme pelänneet, rakkaa ja lisäksi paljon suota. Jalka kuitenkin aina löysi sijan kivien välistä, ja matka eteni. Kävelimme päivän aikana paljon Norjan puolella, ja kävimme kurkkaamassa naapurimaan autiotuvan Lerkevannskoian. Hyväksyvästi nyökkäillen päätimme suunnata myös yöksi Norjan puolella olevaan Föllvannskoian autiotupaan.

Unet Norjan puolella nähtyämme jatkoimme aamulla etelään, ja edessä oli jälleen kerran rakkaa, mutta varsinkin suota. Kiersimme soita ja lampia välillä Suomen ja välillä Norjan puolelta, ja alitimme rajalla kulkevan poroaidan muutamaan kertaan. Saavutimme Piilolan polun Suomen puolen päätepisteen, ja lähdimme seuraamaan sitä länteen. “Polku” kulki suhteellisen rohkeiden suonylitysten kautta ja Piilolan autiotuvassa olikin vieraskirjaan muutama vaeltaja kironnut pudonneensa polulla haaroja myöten suonsilmään ja onkineensa kenkäänsä hetteiköstä.

Nukuimme yön Piilolan kämpällä, ja jatkoimme seuraavana päivänä tuvalta kohti Kessiä. Pysähdyimme Kessijärven rantaan, jossa oli muutamia laulujoutsenia. Tästä inspiroituneena puoliammatikseen musiikkia harrastava Ville lauloi lounaspaikalla ryhdikkään esityksen Kulkurista ja Joutsenesta, ja se kruunasi hienosti koko pitkän vaelluksen viimeisen päivän. Jatkoimme matkaa Kessin maantielle ja upean Paatsjoen yli siltaa pitkin. Kävelimme vielä illan aikana Nellimiin asti ja yövyimme Nellimin uittorännillä tukkilaishistoriallisissa maisemissa.

Kaiken kaikkiaan vaellus onnistui mukavasti, ja vei läpi isojen Lapin erämaiden. Matkan alkuvaiheessa ymmärsi kuinka tärkeässä osassa kenkien sopivuus ja toimivuus ovat näin pitkällä vaelluksella. Onneksi ne toimivat ja kestivät hyvin. Jalat alkoivat olla parhaimmassa kunnossa reissun loppupuolella, eikä viimeisellä viikolla jaloissa enää ollut minkäänlaisia kolotuksia. Ehkä tämä on se “trail legs” -ilmiö, eli jaloilla kestää muutaman viikon tottua jatkuvaan kävelyyn, mutta sitten ne tyytyvät kohtaloonsa. Alkupätkän useat maratonpäivät ja Pöyrisjärven “ylimääräinen” kierros täydessä ruokalastissa olivat tietenkin myös kuluttavia jaloille.

Tällaisella vaelluksella sai myös hienon rautaisannoksen Suomen Lappia, pääsi nauttimaan hienoista maisemistamme ja toisaalta rämpimään lukuisilla soillamme. Kaiken kaikkiaan suota tuli tällä vaelluksella kuljettua varmaan toista sataa kilometriä. Suo ei ole märkyytensä takia haastava kulkualusta, vaan siksi, että kasvillisuus siellä on monasti tiheää vaivaiskoivikkoa, pajukkoa ja suopursua. Lisäksi tuppaat, mättäät ja palsat tekevät suosta monasti kumpareikon. Nämä yhdistettynä siihen, että vaeltajan pitää käyttää aikaa arvioidakseen parhaat kulkureitit suon läpi (makrotasolla kartan kanssa ja mikrotasolla jalansijoja arvioidessa) johtaa siihen että kulkeminen suolla on suurin piirtein puolet hitaampaa kuin kovalla polulla. Koska kuljin paljon rajoja pitkin, katse välillä harhautuikin Norjan puolen vuoristoihin, joita kotimaamme rajojen sisäpuolelle ei ole siunaantunut…

Huomasin myös, että vaikka yksinvaelluksessa on omat puolensa, kuten vapaa päätäntävalta tahdista ja tauoista, on kyllä mukavaa kun vaelluksella on joku seurana. Paras vaellusseuralainen tämänkaltaisella vaelluksella on sellainen jonka kanssa on helppo käydä pitempiä keskusteluja ja jonka vaelluskunto on suurinpiirtein samanlainen kuin itsellä. Ville oli molempia näitä. Muuten reissulla tuli aniharvoja ihmisiä vastaan Pallaksen ja Kevon ulkopuolella. Olisin odottanut näkeväni hieman useamman kulkijan, mutta ainoat ihmiset joita kairassa näin olivat Pöyrisjärven poromiehet, Naltijärven verkkokalastaja ja pyöräilijä, Angelin eteläpuolen metsästäjä, kalaporukka ja pyöräilyporukka Kaldoaivissa sekä yksinäinen kulkija keskellä Vätsäriä. Hiljaista siis oli, eikä esimerkiksi autiotuvissa Pallaksen ja Kevon ulkopuolella ollut muita yöpyjiä. Kaiken kaikkiaan siis hienot kolme viikkoa erämaan rauhaa!

9 thoughts on “620 km ultrakevyt vaellus Lapin erämaissa

  1. Huh huh, nyt on kunnollista, aika mieletön reissu! Tämä on hieno esimerkki kevytretkeilyn antamista mahdollisuuksista.

    Jouni Laaksosen Erämaat-kirjassa on muuten kuvaus samankaltaisesta reissusta Kilpisjärvi-Kevo-Nellim jo vuodelta 2000. Muistaakseni matkan pituus ja käytetty aika olivat samaa luokkaa. Mutta varmasti harvassa ovat vastaavat reissut Suomessa, en ole ainakaan netissä juurikaan näihin törmännyt.

    1. Luin itseasiassa tuosta Jouni Laaksosen Millenium-retkestä juuri viime viikolla, kun kaveri myös löysi yhteneväisyyksiä. Jounin ja Markuksen retki oli siinä mielessä erilainen että se tapahtui talvella ahkioiden kanssa. Kilometrejä heillä tuli 930 ja aikaa meni reilu 9 viikkoa. Tässä linkki heidän mielenkiintoiseen reissukertomukseen.

      1. Tuokin on mahtava reissu, mutta siis Jouni ja Markus tekivät Millenium-talviretken jälkeisenä vuonna saman reissun toiseen suuntaan kevyillä kesävarusteilla n. 3 viikossa. Tästä löytyy reissukuvaus Erämaat-kirjasta, kuten tuosta talviretkestäkin.

  2. Vau kuulostaa ihan mielettömältä kokemukselta. Lisäksi tosi hienosti kirjoitat!

  3. Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Oli mukava lukea ja kulkea matkassasi halki erämaan. Vähän arkana ja varovaisena naiseläjänä en ole koskaan yksinvaellusta kokeillut. Nyt se vähän kaivelee mieltä. Nyt sen aika on jo minulta ohi, olen 75v. Kävelen nykyisin lyhyitä n. 12 – 15 km päivämatkoja ja nekin hyvin “varman päälle “. Luen mmuiden varkauksista ja nautin lukemisesta

Vastaa käyttäjälle Ossi Määttä Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.